Jumalalle jokainen on tärkeä Marko Pekkarinen kertoo nousseensa syvältä, todelta syvältä. Mutta ei suinkaan omassa voimassaan, vaan rakastavan Jumalan vetämänä. Kokkolassa vuonna 1979 syntynyt Marko Pekkarinen vietti lapsuutensa varsin normaalissa perheessä; leppoisa äiti, viinaan menevä isä ja viisi vuotta vanhempi sisar. – Isä vaati multa paljon, varsinkin jalkapallon suhteen, mikä tietenkin sai aikaan hirvittäviä suorituspaineita, Marko muistelee. – Kun isä kuoli ollessani 9-vuotias, en osannut edes surra häntä, olin pikemminkin helpottunut. Syöksykierre alkaa Jalkapallo oli Markolle kaikki kaikessa aina 16-vuotiaaksi saakka, mielessä kimalteli jopa ammattilaisura. Kaikki kuitenkin seisahtui ensimmäisen naissuhteen kariutumiseen. – Oikeastaan se päättyi, ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Tuntui, että elämältä putosi pohja kertaheitolla. Niinpä lähdin lääkitsemään tuskaani viinalla ja varsin pian myös pillereillä ja pilvellä. Tuosta alkoi lohduton 10-vuotinen syöksykierre, joka päättyi vankilaan Markon ollessa 26-vuotias. – Ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen tuomioni, hän huokaisee katsellen Helsingin Kivikossa sijaitsevan kotinsa ikkunasta tummenevalle taivaalle. Rauhaa ei löydy Tuota 10 vuoden aikaa Marko kuvaa täysin päämäärättömäksi ajelehtimiseksi. Missään ei ollut hyvä olla, ja koko ajan piti vain mennä. Rauhaa ei tuntunut löytyvän mistään. Vuosiin sisältyi paljon väkivaltaa, ryöstöjä, petoksia – kaikkea millä päihteiden käyttöä rahoitettiin –mutta myös lukuisia itsemurhayrityksiä ja hoitojaksoja psykiatrisilla osastoilla. – Kun muutin kotoa 18-vuotiaana, mopo karkasi lopullisesti käsistä, ja kuvioihin tulivat ensimmäiset amfetamiinikokeilut. Kaikki tuntui kelpaavan, ja yhdessä vaiheessa meni jopa pesuaineetkin kurkusta alas, Marko muistelee. Hän kertoo olleensa täysin tunteeton mies tuohon aikaan, tai ainakin esittäneensä sellaista. Marko alkoi nauttia siitä, että ihmiset pelkäsivät häntä. Sisällä oli kuitenkin suuri tuska ja yksinäisyys, vaikka kavereita oli ympärillä paljonkin. – Luulin olevani jotakin, vaikka todellisuudessa olinkin surkea nisti ja juoppo ja hyvin rikkinäinen ihminen, Marko myöntää. Ratkaisun paikka Monivaiheisen rötöstelyn jälkeen Marko passitettiin lopulta vankilaan (vasta) vuonna 2005, ensin Vantaalle ja sitten Riihimäelle. Hän kertoo olleensa siinä vaiheessa täysin lopussa, hän oli menettänyt kaiken elämässään. Ihmissuhteet olivat hajalla, terveys mennyt ja vielä vapauskin. Elämä tuntui toivottomalta ja täysin mahdottomalta. Eräänä iltana Marko tunsi tulleensa tiensä päähän, eikä muuta ulospääsyä tuntunut olevan kuin sellin kattoon hirttäytyminen. Ennen lopullista ratkaisua mieleen palasivat kuitenkin KAN-kodeissa kuullut opetukset Jeesuksesta. – Niin minä siinä sellin pöydän ääressä istuessani ristin käteni ja rukoilin, että jos sä Jeesus olet tosiaan olemassa, niin auta nyt. Suoraan sanoen en uskonut mitään tapahtuvan, mutta siinä samassa kuulin äänen sanovat ”Ole rauhallisin mielin, kaikki muuttuu vielä hyväksi”. Tuon rukouksen jälkeen Marko kertoo tunteneensa suunnattoman rauhan ja nukkuneensa seuraavan yön kenties paremmin kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana. Jumalan huumorintaju esille Marko muistelee sydämensä kääntyneen ympäri, kun hän kohtasi Jeesuksen. Pahanteon halu katosi ja tilalle tuli halu tehdä hyvää. Kaikki arvot ja ihanteet kääntyivät ylösalaisin. Seuraavana aamuna, kun sellin ovet avautuivat, ensimmäisenä astui sisään romanimies kysyen, saisiko tulla juttelemaan. – Se oli selvästi sitä Taivaan Isän huumorintajua, sillä olin siihen asti vihannut romaneita yli kaiken, Marko naurahtaa ja kertoo tuolloin syntyneen ystävyyden auttaneen hänen ensiaskeitaan uskontiellä. Romaniveli tutustutti Markon vankilan pastoriin ja vei hänet mukanaan myös vankilassa toimineeseen raamattupiiriin. – Lopulta meistä tuli myös sellikumppaneita. Hänen vapauduttuaan ennen minua yhteys katkesi, mutta toivon vielä löytäväni hänen yhteystietonsa jostain. Alkutaival uskovaisena oli kuitenkin varsin arkaa aikaa, Marko kertoo piilotelleensa Raamattua ja pelänneensä kertoa julkisesti uskostaan. – Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä kertaakaan en kuullut vankitoverien pilkkaavan uskoani, ratkaisuani selvästi kunnioitettiin. Ainoastaan henkilökunnan puolelta tuli aika ajoin letkautuksia ja vinoilua. Jumala parantaa Nykyisin Vantaan Minttukirkkoon kuuluva Marko Pekkarinen kertoo vapauduttuaan katkaisseensa välit vanhoihin kavereihinsa, koska tajusi saattavansa palata entisiin kuvioihin, jos pitäisi yhteyttä. Konnunsuon KAN-ryhmässä alkanut eheytyminen ja sisäisten haavojen hoito johti myös siihen, että Marko kirjoitti kaikille, joille oli tehnyt pahaa ja pyysi anteeksi. – Kerroin tulleeni uskoon ja kulkevani nyt toista tietä. Osa vastasi kirjeeseeni ja antoi anteeksi, osasta en ole kuullut mitään. Tärkeintä oli kuitenkin, että sain tehtyä oman osuuteni ja rauhan sydämeeni. Vielä vuosi sitten hän kertoo syöneensä psyykelääkkeitä noin 15 pillerin päivätahtia. Uskoon tulon myötä saivat lääkkeet kuitenkin jäädä – inhimillisesti katsottuna jopa ennätysajassa. – Mun olisi pitänyt seota jo monta kertaa, mutta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, Marko tokaisee tyytyväisenä. Muutos Markon elämässä näkyy myös miehen kasvoilta ja koko olemuksesta. Hän kertoo äitinsäkin purskahtaneen itkuun nähdessään poikansa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan asemalaiturilla. – Kun tapasin Krimmin valvojan Seinäjoella, hänkin vain tuijotti ensimmäiset 15 minuuttia ja ihmetteli muutosta minussa, Marko nauraa muistolleen. Tukea parannuksen tehneille Istuessaan vielä tuomiotaan Markolle tarjoutui tilaisuus vierailla eduskunnassa keskustelemassa vankeuslaista ja sen puutteista. – Eivät ne asiat vankilassa ole aivan niin ruusuisia kuin julkisuudessa annetaan ymmärtää, hän huomauttaa. Poliitikkojen hienot puheet ja teot eivät aina kulje käsi kädessä tämän päivän Suomessa. Lait eivät välttämättä toimi ruohonjuuritasolla. Valtion varojen säästö on Markon mielestä tärkein nimittäjä lakeja ja määräyksiä säädettäessä. – Yksi syy voi tietenkin olla, ettei päätöksentekijöillä ole oikeanlaista tietoa esimerkiksi vankilaoloista, vaikkapa tällaisilta tavallisilta tallaajilta, hän toteaa. Vapaaksi pääsyn jälkeistä yhteiskuntaan sopeutumista ei Markon mielestä helpota ainakaan viranomaisten suhtautuminen. – Jos minulla ei olisi ollut uskovia ystäviä, olisin saattanut helposti ajautua takaisin entisiin kuvioihin. Marko uskoo vankien puolisoilla ja lapsilla olevan siviilissä monesti vaikeampaa kuin vankilassa istuvilla. Perheitä tulisikin hänen mielestään tukea nykyistä tuntuvammin. Mitä helpommaksi vankien kotiutuminen tehtäisiin, sitä nopeammin heistä saataisiin yhteiskunnalle hyödyllisiä veronmaksajia, mikä varmasti näkyisi myös rikostilastoissa. – Rikollisuutta täytyisi mielestäni ruveta hoitamaan myös nykyistä syvemmältä, ei vain pintapuolisesti. Ennalta ehkäisevä työ on kannattavaa, mutta ei nykyisellään, pohtii Marko Pekkarinen. Kimmo Janas