| |
|
Timo Pöyhönen
– Hengen kutsuma lähettiläs |
 Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen on kotoisin Laukaasta, Jyväskylän kupeesta. Hän kertoo kasvaneensa maalaistalon poikana ja saaneensa siinä mielessä terveellisen ympäristön. Luonto tuli läheiseksi ja muutenkin maalaistalon ympäristö oli lapselle mielenkiintoinen paikka kasvaa.
Pöyhösen koti oli hengellisesti varsin tavanomainen. Usko oli läsnä taustalla ja iltarukoukset opetettiin, mutta perhe ei ollut kovin aktiivisia seurakunnassa. Myöhemmin vanhemmat ovat löytäneet aktiivisemman ja ehkä omakohtaisemman uskon.
Minustako
pappi?
Timo Pöyhösen oma hengellinen elämä aktivoitui rippikoulun jälkeen, kun hän ajautui mukaan seurakunnan isos-toimintaan.
– Ajautuminen on oikea sana, sillä en mennyt sinne hengellisen heräämisen vaan pikemminkin kavereiden vuoksi, hän muistelee.
Vähitellen uskonasiat alkoivat kuitenkin kiinnostaa, ja noin vuoden mittaisen prosessin seurauksena hän löysi omakohtaisen uskon.
– Sen löytyminen oli itselleni yllätys, sillä aiemmin jopa vähän pelkäsin uskoon tulemista – luulin, että se tekisi elämästä jotenkin ankeaa. Kävikin päinvastoin ja elämäni oikeastaan vasta alkoi, Pöyhönen toteaa.
– Melko pian uskoontulon jälkeen minulle tuli tunne, että ”elämäni menee hukkaan, jos en saa tehdä hengellistä työtä”. Oli kuitenkin yksi ongelma: olen liian syntinen. Muistan, kuinka nuorta mieltäni harmitti
vietävästi, että olisi mahtavaa tehdä jotakin hengellistä työtä, mutta kun syntisyyden vuoksi en voi. Kaikki muut näyttivät niin paljon paremmilta ja sopivammilta sellaisiin hommiin. Vähitellen aloin tajuta, että Jumala käyttää meitä armosta eikä ansioita.
Eräänä kesänä, Timo Pöyhösen ollessa ehkä 18-vuotias, seurakunnan kesäteologi sanoi, että Timosta voisi tulla hyvä pappi. Se tuntui vastenmieliseltä ajatukselta, sillä hän oli ajatellut ryhtyvänsä pikemminkin nuorisotyöhön.
– Muistan, kun samana päivänä kesäteologin kommentin jälkeen kävelin metsässä ja rukoilin asiaa. Sanoin Jumalalle, että ”en mitenkään pyri enkä edes halua papiksi – pois se minusta! – mutta jos sinä välttämättä
tahdot niin totta kai saat tehdä minusta papin”. Ja niinhän siinä kävi, että hakeuduin teologiseen ja sitä myöten pappisuralle.
Rauha ja voima täytti sisimmän
Opiskeluaikana Helsingissä Pöyhönen kertoo käyneensä läpi pitkän hengellisen erämaakauden. Hän oli kiinnostunut teologiasta, ja oli mukana seurakuntaelämässä, mutta sisimmässä kaikki tuntui kuivalta. Muutos alkoi, kun muutama kuukausi ennen pappisvihkimystä, hän alkoi kaivata jotakin enemmän.
– En tiennyt, miten se voisi tapahtua, joten istuin olohuoneen sohvalle ja aloin rukoilla: ”Jumala, tule minulle todellisemmaksi!” Mitään ei tapahtunut. Seuraavana päivänä jatkoin samoin sanoin ja odotin. En enää muista, kuinka kauan jatkoin samaa rukousta, ehkä viikkoja, jopa kuukausia, kunnes lopulta alkoi tapahtua. Rukoillessani kävi yhä useammin niin, että aloin kokea Jumalan rauhan ja voiman täyttävän sisimpäni. Välillä koin jopa valtavia hengellisiä kokemuksia, joissa koin olevani aivan täynnä Jumalan rakkautta, ja tuntui kuin minun ja Jumalan välissä olisi ollut vain ohut paperi.
Noiden kokemusten ja vaiheiden myötä rukouksesta tuli minulle tavattoman tärkeä asia. Saatoin joskus rukoilla jopa tuntikausia. Se oli aikamoinen ihme, kun miettii, kuinka aiemmin opiskeluaikoina muutaman minuutin rukouskin tuntui ikuisuudelta.
Samoihin aikoihin hengellisen uudistumisen kanssa työnäky alkoi kirkastua. Prosessi alkoi yhdestä Raamatun jakeesta. Paavali kuvaa Korinttilaiskirjeessä alkukristittyjen jumalanpalvelusta ja kiteyttää
opetuksensa näin: ”Mitä tämä siis tarkoittaa, veljet, kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa” (1 Kor 14:26).
– Kohta alkoi vaivata ja mietin paljon, mitä se mahtoi tarkoittaa. Se tuntui niin erilaiselta kuin kirkkomme normaalit jumalanpalvelukset, joissa pari valkokaapuista heiluu edessä ja muut katsovat unenpöpperössä.
Yhteisöllisyyden voima löytyy uudelleen
Timo Pöyhönen kertoo tehneensä paljon erilaisia kokeiluja, jopa hulluja sellaisia, joissa hän etsi sitä, miten alkukristityt viettivät messuaan. Eräs kokeiluista oli improvisaatiomessu, jossa nimensä mukaisesti kaikki tapahtui improvisoiden. Paikalla oli joitakin bändisoittimia ja laulukalvoja, ja tuolit oli laitettu rinkiin. Sitten vain katsottiin, mitä tapahtuu.
– Ensin koottiin bändi, joka improvisoiden alkoi jammailla, ja muut yhtyivät lauluun. Sitten joku halusi kertoa jonkun tarinan, toinen luki raamatunkohdat ja kolmas lausui runon. Myöhemmin jotkut profetoivat ja puhuivat kielillä. Kaikenlaista innostavaa ja luovaa tapahtui. Näiden kokeilujen myötä aloin ymmärtää, että seurakunta on ennen kaikkea yhteisö, jota on tarkoitus rakentaa yhdessä.
Kokeilujen myötä Pöyhönen perusti Turkuun paikallisseurakunnan piiriin kaksi yhteisöä ja myöhemmin saadessaan kutsun Tampereelle, perusti niitä lisää.
– Näiden yhteisöjen kautta olen oppinut, että jotakin siitä, mitä alkuseurakunnassa koettiin, on edelleen mahdollista tänä päivänä. Seurakunta voi todella olla yhteisö, jossa Jumalan armo tulee todeksi ihmisten kesken, ja jossa Pyhä Henki vaikuttaa. Itse asiassa työnäkyni on auttaa luterilaisen kirkon seurakuntia löytämään uudelleen yhteisöllisyyden voima.
Hän näkee, että jos kirkkomme sisälle syntyy tulevina vuosina satoja tällaisia yhteisöjä, kirkko voi uudistua sisäisesti ja tavoittaa jälleen suomalaiset. Kokemustensa pohjalta kirjoittamansa kirja ”Yhteisöjen kirkko” julkaistiin viime keväänä (Karas-sana 2019). Siinä Timo Pöyhönen avaa käytännöllisesti, miten tällaisia yhteisöjä rakennetaan.
Hengen uudistus kirkossamme ry, jonka toiminnanjohtaja hän on, haluaa niin ikään edistää yhteisöllisyyttä ja sitä, että kaikki armolahjat – sekä tavalliset että ihmeenomaiset – saavat tilaa seurakunnissa ja että
seurakunnat elävät Pyhän Hengen voimassa.
– Se ei välttämättä tarkoita, että kaikkien pitää ”hillua ja hihhuloida” – ei todellakaan tarvitse, vaan jokainen saa olla oma itsensä. Mutta se tarkoittaa sitä, että seurakunnat ovat paikkoja, joissa luovuus ja rakkaus voivat vapautua aivan uudella tavalla ja sitä myötä Jumala tulla todellisemmaksi, Timo Pöyhönen toteaa.
Kirkko tarvitsee Hengen uudistusta
– Tämä oli arkkipiispa Mikko Juvan vastaus Hengen Uudistus -liikkeen aktiivisille vetäjille, kun he kertoivat Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan tapahtumista 1970 luvulla, muistelee tuomiorovasti Seppo Löytty.
– Tuomiokirkossa oli iltakirkko tilaisuus. Lopussa pappi sanoi: ”Rukoilkaamme”. Silloin ihmisiä alkoi tulla alttarille. Ilman Pyhää Henkeä ei ole herätystä. Seurakuntalaiset tulivat kyselemään armolahjoista, Pyhästä Hengestä ja pyytämään esirukousta itselle ja muille. Tuli Hengen vuorovaikutus kirkkoon ja seurakuntaan. Kirkot alkoivat taas täyttyä. Tästä alkoi Hengen Uudistus Kirkossamme laajentua Suomen seurakuntiin Sanan ja Rukouksen tilaisuuksina ja henkilökohtaisina esirukouksina jumalanpalveluksissa, myös henkilökohtainen sielunhoito lisääntyi.
Löytty kertoo, että esimerkiksi Tampereella rovasti Erkki Pennanen kävi viikoittain kertomassa piispa Kansanaholle, missä mennään. Piispa oli kiinnostunut ja myötämielinen. Oli muitakin myötämielisiä piispoja.
– Menimme silloisen arkkipiispan Martti Simojoen työhuoneeseen ja kerroimme mitä nyt on liikkeellä ja sanoimme: ”olisi siinä toimikunnassa hyvä olla piispankin”. Hän sanoi, ettei pidä kutsua piispoja, siitä tulee niin raskasliikkeinen! Siinä hän oli ihan oikeassa. Tämä on joustavampi ja toimivampi.
Iikka Löytty
|
|
|
|
|
|
