| |
|
| Onko Jumalalla huumorintajua? |
 Minä olen humoristitosikko. Ehkä siksi onkin välähtänyt mieleeni, lieneekö Jumalallamme huumorin tajua. Käyttääkö Jumala huumoriakin avatakseen sydämemme vastaanottamaan sanaa ja johdatusta?
Ei tehdä tästä numeroo, mutta minä olen ”tupla Savolainen”. Äitini Eeva Elina oli omaa sukuaan Savolainen ja itse olen kasvanut elämäni ensimmäisen neljännesvuosisadan ”kulttuuri Suomen piäkaapunnissa” naattien äetin ja isän tekemöö, sanoisinko kristillistä ravintoa, kalakukkoo, jossa yhdistyy rukiinen leipä ja kala.
Tampereella olen ollut ikään kuin ”lähetystyössä Ambomaalla” jo yli 40 vuotta, ja tämä tuntuu toiseksi parhaalle paikalle maailmassa.
Arki ja
pyhyys erillään
Lapsuuden kotini huokui arjen kristillisyyttä, pyrittiin elämään hyvin ja siivosti, perhe- ja sukukeskeisesti. Kirkko oli pyhää, samoin juhlapäivät ja Jumala. Jeesus ei ollut mikään ”Jesse”, Jumalaa eikä pappeja sinuteltu, eikä ”parkkipaikkarukouksilla tai pikkuasioilla” vaivattu Jumalaa. Turhaan ei lausuttu ”Herra sinun Jumalasi nimeä”. Arki ja pyhyys pidettiin visusti erillään.
Lapsuuteni kuului rukous: ”Levolle laske luojani” ja äidin ja isän laulamana: ”Tule kanssani Herra Jeesus,” sekä ”Maankorvessa kulkevi lapsosen tie”.
Uskoa elettiin todeksi arjen elämän kautta pienesti ja vaatimattomasti. Uskoa ei lokeroitu, teoretisoitu eikä sillä elämöity ja jaettu ihmisiä eri kuppikuntiin. Sukulaisemme olivat pääosin helluntailaisia. Vanhempani luulisin olleen lähinnä körttiläisiä.
Helluntailaissetäni teki minuun lähtemättömän vaikutuksen yhden sanan ”evankelistana”. Muistan aina, kuinka hän syntymäpäivinäni, iso mies kun oli, taittui melkein kaksin kerroin, tervehti kädestä, katsoi silmiin, kumarsi hiukan ja sanoi: ”Siunausta!” Siinä oli paljon sanottu yhdellä sanalla, mutta tärkeintä oli, miten se sanottiin ja välitettiin suoraan sydämestä, aikuisen oikeasti. Ele osoitti lapsen kunnioitusta, nostamista yhdenvertaiseksi aikuisen miehen rinnalle. Siinä oli jotakin samaa kuin Raamatun kertomuksissa, joissa Jeesus kohtaa yhteiskunnan silmissä ”alempiarvoisia”. Taivasten valtakuntahan on ”lasten kaltaisten”.
Ilosanoma jäi
taka-alalle
Olin noin 5-vuotias, kun aloitin kotini lähellä Vapaakirkon pyhäkoulun. ”Sakkeus oli pieni mies, pienen pieni mies. Jeesus puun alle pysähtyi, pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule nopeasti puusta alas, sillä tänään minun on määrä olla sinun vieraanasi”. Sakkeus maahan hypähti, hypähti ja Herran Jeesuksen kanssa riemuitsi, riemuitsi.” Minä olin tuo Sakkeus.
Toinen merkittävä muisto pyhäkoulusta oli kuvaelma, jossa esitimme maailman eri kansoja. Minulla oli repliikki: ”Olen pieni kiinalainen, Jeesus minuakin rakastaa”. Minua nolotti esiintyminen tuossa kuvaelmassa. Kesti 58 vuotta tulla sinuiksi tuon nolouden tunteen kanssa. Miksikö? Se selviää tämän jorinani lopussa.
Kansakoulussa toimin luokassani ääneenlukijana mm. Raamatun ja vastaavissa kertomuksissa. Muistan, kuinka suuren vaikutuksen minuun teki tarina, jossa Jeesus-lapsi puhalsi muovailemaansa savilintuun elämän hengen ja lintu lähti lentoon. Myös uskontotunnin lähinnä Vanhan testamentin kertomukset kuvitettuina värikkäillä pahvitauluilla säilyvät muistoissani.
Ihmeen vähän tuohon aikaan puhuttiin uskontotunneilla Jeesuksesta, lukuun ottamatta pääsiäisen ristiinnaulitsemista. Sovitus, lunastus, kuoleman voittaminen, ylösnousemus ja yleensä evankeliumin ilosanoma jäi taka-alalle.
Kuului ja upposi
Ollessani noin 12-vuotias istuimme kahvipöydässä, vanhempani, kaksi tätiä ja serkkuni. Toinen tädeistä pohti ääneen, että mikähän Karista tulee isona. Toinen täti ”erehtyi profetoimaan”, että Karista se tulee pappi. Pöytäseurue kohahti ja seurauksena oli innostunut hyrinä ja maireat hymyt, hienoa Karista tulee pappi! Kari itte katseli vinosti hymyillen alta kulmain käsi nyrkissä ja koputti pöydän reunusta ajatuksin: sehän vielä nähdään, että Karista ei koskaan tule pappia.
Pappeus oli sinänsä ihan hyvä asia, mutta ”Kariahan ei ulkopuolelta tädit eikä muutkaan määräile”. Voittajan, oikeessaolijan tunnetta kesti lähes 50 vuotta. Sitten poikani Julius eräänä päivänä sanoi: ”Isä, kun sinä olet ollut niin monessa mukana ja saanut vaikka mitä koulutusta ja elämänkokemusta, niin miten on mahdollista, että sinusta ei ole tullut mitään?” Ehkä niin, mutta ei minusta ollut tullut pappiakaan!
Samoihin aikoihin kuulin ensimmäistä kertaa Viestiveljien laulavan. Olin isäntänä seurakunnan miestenillassa. Istuin etupenkissä ja eteeni levittäytyi 30 miestä laulamaan Jeesuksesta. Hyvin kuului ja upposi. Sillä istumalla tiesin, että jonakin päivänä tahdon laulaa Viestiveljissä ”evankeliumia”.
Laulava
Viestivelipappi
Edesmennyt Viestiveli, Mannisen Juhani jaksoi kolmisen vuotta hienovaraisesti muistutella Viestiveljien olemassaolosta ja lupauksestani tulla mukaan. Kun äitini kuoli, hetki koitti. Oli kuin uuteen kotiin olisin tullut laulamaan Jeesuksesta ja evankeliumin ilosanomasta.
Kerroin aikaisemmin, kuinka pyhäkoulun kuvaelmassa minua nolotti. Syy oli seuraava. Tuohon aikaan viisivuotiaat pikkupojat pyrkivät olemaan ajan hengen mukaan niin ”pikku miestä” kuin vain olla voi. Hyvin tarkkaa oli, mikä oli pojille sopiva vaate ja ennen kaikkea, minkä värisiä poikien vaatteet saivat olla. Kuvaelmassa minulla oli kaapu, koska olin kiinalainen. Kaapu ei sinänsä aiheuttanut noloutta yksistään, mutta se kaavun väri ja materiaalikin. Silkin tapainen vaate ja etenkin sen värinen; sellaisia ei kellään miehellä tai pojalla oltu Kuopiossa siihen aikaan nähty, tai ainakin siltä se tuntui.
Niin se väri. Samaa väriähän se oli kuin Viestiveljien toinen takki ja solmio. Kaapu oli samankaltaista materiaalia kuin Viestiveljien käyttämä solmio. Solmio ja takki, molemmathan ovat violettia!
Viestiveljissä laulamme pelastuksesta, sovituksesta, ikuisesta elämästä ja ennen kaikkea Jeesuksesta. Laulut ovat puhdasta evankeliumia, ilosanomaa – totta joka sana. Toteutamme lähetyskäskyä omalta osaltamme laulamalla.
Olen ollut nyt Viestiveljissä sanansaattajana noin kaksi vuotta. Pää pystyssä ja rinta rottingilla voin sanoa: ”Olen pieni Viestiveli Jeesus minuakin rakastaa”. Ilman nolouden tunnetta, vaikka solmio on silkkiä ja se ja takki ovat violetin värisiä!
Taisipa Karista sittenkin tulla 63-vuotiaana ”laulava Viestivelipappi”.
”Katso Kristus kadulla kulkee ja Hän kurjinta tervehtää.
Hän ohi ei kiirehdikään,
vaan juttelemaan jää.
Ja katso nyt mitenkä kätensä Hän ojentaa arpisen,
ja siihen suo tarttua käden,
heikon syntisen ihmisen”.
Siunausta!
Kari Veikko Itkonen
|
|
|
|
|
|
