Etusivu
Mediatiedot
Lehden tausta
Tilaa ilmainen näytenumero
Lehtitilaus
 
Yhteystiedot
Kauppa
 
Tässä numerossa
<empty> Kutsu karulle lähetyskentälle
<empty> MP 24 – kaikkien aikojen suurimmat MP -messut
<empty> Heikot Weljet tukevat toisiaan
viiva
Artikkelit
<empty> Vanhemmat lehdet
   
Tosimies nyt myös Facebookissa ja Youtubessa

 

Sodan kauhujen keskellä


Saamme päivittäin lukea lehdistä uutisia venäläisjoukkojen käsittämättömästä raakuudesta Ukrainan siviiliväestöä kohtaan. Nyt Tosimiehen lukijoilla on mahdollisuus kuulla kolmen ukrainalaismiehen kertomus arjesta sodan keskellä.

Oleg Vasylevskyi (50) on toimittajakollega Ukrainasta. Hän on työskennellyt 27 vuotta autojournalismin parissa, pääosin kansainvälisissä julkaisuissa autolehtien kustantajana ja päätoimittajana – Motor News (Auto Motor und Sport -perhe) ja Auto Bild Ukraine. Mutta hän oli myös televisio-ohjelmien käsikirjoittaja ja TV-juontaja Ukrainan autokanavalla.

Hän kertoo autojen olleen ihastuksen kohde lapsuudesta lähtien. Hän aloitti osallistumisen autokilpailuihin koulupoikana – ensin kartingissa, sitten oli kuorma-autokilpailuja, joita seurasivat nuorten formulakilpailut. Valmistuttuaan autoinsinööriksi Oleg joutui jättämään ammattiurheilun keskittyäkseen uraansa, joka johti lopulta autojournalismiin.

Mutta hänen ajohaalarinsa ei roiku komerossa käyttämättömänä. Oleg osallistuu puoliammattilaiskilpailuihin, eikä jätä koskaan käyttämättä tilaisuutta kokeilla sellaisia ??tosileluja kuin Formula 1. Ja hän todella mielellään tuli Ivaloon Nokian testialueelle osallistumaan rengastesteihin. ”Jäätanssi” on yksi hänen lempiharrastuksistaan.

Toistaiseksi Oleg edustaa Ukrainaa kansainvälisissä Vuoden auto -kilpailuissa, kuten AutoBest, ja se löytyy hänen autoblogistaan ??olegtestdrive.blogspot.com. Mutta hän joutui jättämään autojournalismin selvästikin sodan takia.

Jatkuvaa ahdistuksen tunnetta
Oleg asuu Kiovassa ja hänellä on kolme lasta. Toisena päivänä sodan alkamisen jälkeen hän lähti perheineen esikaupunkiin, missä hänen mukaansa on vähän rauhallisempaa. Tämä on hänen ”viikonloppu” talonsa, joka sijaitsee metsässä.

– Täällä ei ole sotilasyksiköitä tai kriittistä infrastruktuuria, ja luonto on tarjonnut luotettavan suojan tankkeja vastaan, Oleg toteaa.

Tietenkin lähimmän kylän asukkaita on edelleen suojeltava. Täällä, kuten jokaisessa Ukrainan kaupungissa, kaupungissa asuvista miehistä koostuvat itsepuolustusyksiköt ovat vastuussa turvallisuudesta. Sodan kahden ensimmäisen päivän aikana paikallisiin joukkoihin oli halukkaita enemmän kuin tarvittiin. Siksi monet paikkakuntalaisista tai saapuneista miehistä, kuten Oleg, torjuttiin ja heidän ehdotettiin jäävän reserviin.

Hänen vanhin tyttärensä asuu myös Kiovassa, kaupungin toisessa päässä. Tytär ei halua lähteä, mutta hän on ahdistunut. Siksi Oleg sanoo, että hänen on joka päivä vakuutettava tyttärelleen, ettei Ukrainan pääkaupunkia miehitetä. Toisaalta Kiovan päivittäiset pommitukset pakottivat Olegin etsimään uusia argumentteja.

– Aiemmin odotimme perjantaita, viikonloppuja, palkkoja, lomia... Nyt odotamme aamua soittaaksemme sukulaisillemme, ystävillemme, rakkaillemme, kuullaksemme tutut äänet ja huokaistaksemme – me olemme elossa!

En tiedä, voitko kuvitella vuonna 2022, että menetät yhdessä päivässä kaiken, mitä oli niin vaikea saada: kodikkaan kodin, työpaikan, joka ruokkii sinut ja mitkä mahdollisuudet on palauttaa kaikki vuosien kuluttua. Rakkaat lemmikkisi näkevät nälkää ilman sinua. Ikääntyneet vanhempasi pysyvät tässä maailmassa vain uskoen voittoon ilman tarvittavia lääkkeitä.

Kuinka voit kuvailla lyhyesti niiden tilaa, jotka asuvat 30 kilometrin päässä etulinjasta? Nyt se on jo vähän helpottanut, mutta yli kuukauden ajan olimme jatkuvan ahdistuksen tunteen vallassa. Löydämme itsestämme voimaa olla menettämättä sydäntämme, olemaan panikoimatta ja olemaan surematta menettämäämme. Koska meillä ei ole ketään muuta, johon luottaa.

Vaimoni näkee joka yö unta sodasta. Kumpikaan meistä ei halua rakastella. Opimme ulkoa sukulaistemme puhelinnumerot, tutkimme Molotov-cocktailin koostumusta, joka on jo nimetty ”Bandera smoothieksi”. Pakkasimme myös ”hätälaukut” ollaksemme valmiita lähtemään nopeasti pois sodan jaloista, jos se vihdoin tulee Kiovaan, ja jos joukkotuhoaseita käytetään.

Taistelemme edelleen itsemme kanssa – pysyäkö täällä vai lähteäkö pakoon? Pysyminen tarkoittaa uskoa armeijaamme. Se tarkoittaa olla hyödyllinen taloudelle, rintamalle, ja tulla moraaliseksi turvapaikaksi sukulaisillesi ja ystävillesi. Älä panikoi, äläkä varasta mahdollisuutta löytää uusi koti niiltä, ??jotka ovat menettäneet sen ikuisesti.

Lähteminen tarkoittaa aidon huolen osoittamista perheestäsi. Eristä se mahdollisista uhista. Mihin hintaan tahansa. Lastesi tulevaisuuden takaamiseksi, rauhoittaviksi uniksi vaimollesi ja vanhalle äidillesi. Joillekin se on myös mahdollisuus siirtää perheensä sotilaallisten menetysten taloudellinen taakka ystävällisen naapurimaan talouden ja sen asukkaiden harteille.

Elämme tässä dilemmassa. Minusta on sääli olla pakolainen, jos kaupunkisi yllä ei lennä pommikoneita. Perheeni ja minä jäimme, kuten monet sukulaiseni, ystäväni ja tuttuni. Koska voimme tehdä täällä paljon voittaaksemme ilman, että edes painamme liipaisinta.

Kuten useimmat mekaniikan asiantuntijat, sain myös toisen, sotilaallisen koulutuksen. Olin yliopiston paras ampuja. Vannoin uskollisuudenvalan Ukrainalle, mutta minua ei koskaan kutsuttu armeijaan. Vihaan sotaa. Tämä on langennut osakseni, Oleg tilittää.

Kuolemanpelko katoaa
Oleg pitää yhteyttä kollegoihinsa. Sodan kuuman vaiheen alkaessa hän pystyi käyttämään yhteyksiään. Esimerkiksi Liettuan autoseura, Olegin suosikin International Press Rallyn järjestäjä, toimitti Olegin välityksellä nelivetoajoneuvoja Ukrainan armeijan tarpeisiin.

Myös monet ukrainalaiset autotoimittajat ja autoalan liikemiehet liittyivät vapaaehtoisliikkeeseen. Ennen sotaa tunnetut autobloggaajat etsivät lääkkeitä, varusteita armeijalle, pakolaisten kuljetusmahdollisuuksia, pelastavat hylättyjä lemmikkejä.

Olegin entinen työntekijä Sergiy (50) on asunut pitkään Espanjassa, mutta vaihtoi hetkeäkään epäröimättä rauhallisen valtameren rannan Kiovan puolustamiseen. Hän oli yksi aktiivisimmista vapaaehtoisista Kiovan Maidanin talvitapahtumissa vuonna 2014 ja sitä seuranneessa Venäjän hyökkäyksessä Etelä- ja Itä-Ukrainassa. Hän ei lopettanut Ukrainan armeijan auttamista, vaikka lähti maasta vaimonsa kanssa vuonna 2016.

– Kun saimme tietää sodan alkamisesta aamulla 24. helmikuuta, teimme yksimielisesti päätöksen – maani tarvitsee minua miehenä, Sergiy kommentoi. – Lähdin Espanjasta samana päivänä, lensin Varsovaan, sieltä menin bussilla Lviviin, ollakseni Kiovassa heti seuraavana päivänä. En saanut kutsua mobilisaatioon, koska en ole reserviläinen, mutta ilmestyin välittömästi erään Kiovaa vartioivan vapaaehtoispataljoonan esikuntaan. Ja seuraavana päivänä otin pataljoonan tukiupseerin tehtävät.

– Sota palautti meille elävän kommunikoinnin ilon. Emme kirjoita toisillemme viestejä, vaan soitamme kuullaksemme tutun äänen. Valitettavasti kuulemme pelkoa ja kyyneleitä, etsimme tukea, jaamme luottamusta, aivan kuin viimeistä kulausta vettä erämaassa, Oleg kommentoi toisen entisen toimittajan tarinaa, joka työskenteli hänelle toimituksessaan.

Evgen (41) oli sodan alkaessa 30 km päässä Kiovasta, lähellä surullisesti kuuluisaa Buchaa. Sota tuli hänen kaupunkiinsa heti ensimmäisinä päivinä, koska se sijaitsi hyökkääjien tiellä Ukrainan pääkaupunkiin. Muutamassa päivässä kaupunki menetti sähköt, kaasun, matkapuhelinverkon ja internetin. Jatkuvan pommituksen vuoksi hänen koko perheensä joutui viettämään suurimman osan ajastaan ??kellarissa, jonka Evgen varusti pommisuojaksi.

Heti kun ensimmäinen humanitaarinen käytävä avattiin, Evgen lähetti vaimonsa ja kaksi lastaan ??pois sodan kauhuista Puolaan. Evgen jäi, koska talo tarvitsi suojaa, eikä koiraa voinut jättää kenellekään, koska monet naapurit olivat myös lähteneet. Heidän eläimistään tuli myös hänen huolenaihe. Mutta Evgen kieltäytyi passiivisesti tarkkailemasta miehitystä, ja on jo kahdesti saanut kiitosta Ukrainan asevoimien johdolta vihollisen varustevarastoiden kohdentamisesta. Kaksi kertaa, hänen toimittamiensa koordinaattien ansiosta Ukrainan tykistö pystyi toimimaan tarkasti. Näin hän romutti tusinan venäläistankkia painamatta edes liipaisinta.

– Menetin yhteyden häneen kahdesti – aluksi viikoksi ja kahdeksi sietämättömäksi viikoksi ennen vapautumista. Kun soitin hänelle viimeksi, hänen äänensä kuulosti itsevarmalta. Viikkoja aikaisemmin tilanne oli täysin erilainen. Hän ei juuri nukkunut, ja kun hän eräänä päivänä meni ulos pihalle, risteilyohjus lensi kirjaimellisesti hänen päänsä yli kohti Kiovaa, Oleg muistelee.

– Kun seuraavana päivänä kuulin taloa lähestyvän vihellyksen, tajusin, että tällä kertaa raketti lentää suoraan kohti taloani, Evgen kertoo. – Sekuntien ajan, jotka tuntuivat ikuisuudelta, onnistuin henkisesti sanomaan hyvästit perheelleni. Jonkin ajan kuluttua tajusin, että vedenkeitin vain vihelsi keittiössäni.

Evgen kertoi, että näiden viiden viikon aikana hän on paitsi laihtunut 15 kiloa, oppinut lopulta nukkumaan tykistöjen pauhinan ja seinien tärinän keskellä, mutta myös muuttanut täysin elämänarvonsa.

– Lakkasin myös pelkäämästä kuolemaa.

Hän kommunikoi rohkeasti venäläisten sotilaiden kanssa, jotka uhkasivat tappaa hänet, mutta moraalisen voiman osoittamisen edessä nämä olivat aseettomia.

En unohda, en anna anteeksi
– Kun kuuntelin häntä, mieleeni tuli isäni. Hän sai kohdata toisen maailmansodan kauhut sen helvetillisimmässä paikassa, Orshan kaupungissa Valko-Venäjällä. Joka toinen asukas kuoli siellä. Natsit ampuivat isoisäni isäni, silloin 7-vuotiaan pojan, edessä. Isäni vihasi sotaa ja rukoili koko ikänsä, etteivät hänen lapsensa ja lastenlapsensa koskaan näkisi sotaa.

Isä, mikä siunaus, että et nähnyt fasismin elpymistä maassa, joka on ollut ylpeä voitostaan 77 vuoden ajan. Ja nyt se on tullut viemään meidät takaisin kuvitteelliseen tuohivirsuimperiumiinsa. Meidät, vapaat ukrainalaiset, jotka valitsimme eurooppalaisen demokratian. Maan, maailman ensimmäisen perustuslain kirjoittajan.

Äidinkieleni on venäjä. Mutta lapseni syntyivät Ukrainassa. Rakastan tätä maata, sen kieltä, sen historiaa, kulttuuria, sen elämäntapaa, ihailen ukrainalaisia. Nautin tämän melodisen kielen puhumisesta, vaikka kukaan ei vaadi minulta sitä. Ei lännessä eikä idässä. Katsokaa: venäjänkielinen Kharkiv, ukrainankielinen Tšernigov ja kreikkalais-venäläinen Mariupol taistelevat yhtä epäitsekkäästi.

Olen siis yksi niistä kymmenistä miljoonista ukrainalaisista, jotka eivät anna Venäjälle anteeksi kuolleita lapsia. En anna anteeksi tyttärieni kyyneleitä ja poikani silmissä olevaa pelkoa. En unohda, millä barbaarisella mielihyvällä he tuhosivat ylpeytemme, suuren lintumme ”Mriyan”, Oleg huokaisee tuskaisesti.

 


Yhteistyössä
CMN