Jumala puhuu meren kuohuissa Kun ihminen masentuu, hän käpertyy helposti elämänsä peiton alle ja saattaa hukata monta vuotta elämästään. Jonkinlainen tulosvastuukuvio on usein ruoskana selässä. Vääränlainen miellyttämisen tarve uuvuttaa. Mutta Jumala ei kuitenkaan vaadi meiltä mitään muuta, kuin että me olemme Hänen edessään rehellisiä. Rautavaaralla syntynyt Rauno Karmitsa on elänyt 20 ensimmäistä vuottaan Ruotsin Lapissa. Siellä elänyt ja touhunnut koskien varrella. Ja kokenut valtavaa vetovoimaa luontoon, oikeastaan painetta luonnon keskelle, jossa tuntea Jumalan läsnäolon. – Hapenottoa on fyysisen tason lisäksi myös henkisellä tasolla. Päivä luonnon keskellä on todella mahtavaa, Rauno huomauttaa. Kutsu avautuu Uskoon Rauno tuli Haaparannassa 19-vuotiaana – 4.8.1985 tarkkaan sanottuna, ja kävi kasteella samana syksynä. Uskon taipaleen ensimmäisten päivien aikana alkoi miehen sisimpään nousta mielikuvia. – En rukoillut niitä, en olisi edes osannut. Omaa Raamattuakaan ei ollut, kun tulin uskoon, vaikka evankelistan poika olinkin, hän muistelee. Herkät hetket ja mielikuvat liittyivät evankeliumityöhön. Kävellessään eräänä iltana nuortenkokouksesta kotiin Marielundiin (viitisen kilometriä Haaparannasta pohjoiseen) Rauno sai näyn katsellessaan ympärillään aukeavia niittyjä. Pelto avautui unenomaisesti ja oli täynnä ihmisiä, jotka katsoivat häntä. Huivipäisiä vanhoja, nuoria, ei ruotsalaisia eikä suomalaisia vaan selvästi ulkomaisia ihmisiä. – Menin pastorimme Olle Törmän puheille ja selitin näkyni. Olle vastasi, että kyllä hän tämän tiesi jo etukäteen. Jumalalla on sinulle kutsu valtakunnan työhön. Olle ei ollut halunnut puhua siitä aikaisemmin, koska tiesi Jumalan kertovan sen, kun olisi oikea aika. Käytyään raamattukoulun Rauno aloitti kotiseurakuntansa nuorisopastorina vuonna 1990. Kolme vuotta myöhemmin hän siirryin 1600 km etelään seurakuntaan, jonka jäsenten keski-ikä oli kuulemma vähintään 70 vuotta. Nuorteniltoja ei oltu pidetty varmaankaan kymmeneen vuoteen. Niinpä hän lähti rakentelemaan nuorisotyötä, jonka kuluessa tehtiin mm. kolme musikaalia. Valtaosa produktioissa esiintyneistä kolmestakymmenestä nuoresta ei ollut edes seurakunnan jäseniä, mutta innostuneita koululaisia. Lakeuksiinkin tottuu Vuosina 1987–1990 Rauno Karmitsa soitti legendaarisessa Heureka -gospelbändissä kitaraa ja lauloi. Keikat olivat eri seurakuntien tilaisuuksissa niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Ollessaan Heinolassa keikalla hän tapasi tulevan vaimonsa Minnan ja lopulta olikin edessä muutto Suomeen vuonna 1995. – Kuuden vuoden ’piirityksen’ jälkeen menimme Lapuan helluntaiseurakunnassa naimisiin 17.6.1995, Rauno muistelee hymyillen. – Täytyy myöntää, että tänne lakeuksien keskellä tottuminen kesti seitsemisen vuotta. Lapissa, luonnon keskellä ja meren rannalla varttuneena olen välillä kysellyt, että miksi sinä Jumala halusit minut tänne kuivalle maalle. Mutta hengellisesti täällä ei suinkaan ole ollut kuivaa. Aluksi hän oli Ilmajoen helluntaiseurakunnan nuorisotyössä mukana vuoden. Sitten Ketolan Juha pyysi apuun Seinäjoen alueen nuorisotyöhön. Vuosina 1998-2001 Rauno kierteli freelancerina eri seurakunnissa useimmiten nuoriso/lapsityön merkeissä leireillä jne. ja antoi yksityisiä kitaratunteja. Insomnia iskee 2001 Isonkyrön helluntaiseurakunta kutsui töihin, ja siellä kuluivat seuraavat 2,5 vuotta. Työt kuitenkin päättyivät loppuunpalamiseen. – Eikä se suinkaan ollut seurakunnan tai seurakuntalaisten vika, minä vaan yksinkertaisesti väsähdin. En olisi ikinä uskonut sen ajan loppuvan sillä tavalla, Rauno huokaisee. Paukut loppuivat ja päälle paukahti valtava migreenikohtaus. Diagnoosi oli unen puutteesta johtuva uupuminen. – En huomannut signaaleja, vaikka pää oli kipeä joka aamu. Vetelin vaan Buranaa päälle ja painoin menemään. Vauhti oli niin kova, etten enää havainnut ympäristöäni, hän muistelee. Rauno kertoo vetäytyneensä usein merelle ja olleensa paljon kalassa. Mutta monesti virvelit ja vehkeet olivat vain hämäykseksi mukana. Hän kertookin joko heittäneensä ankkuria tai menneensä saareen ja istuneensa miettimässä. – Kyyneleitä ei tullut, vaikka itkin. Halusin itkeä, mutta jotenkin tuntui, että olin pelkkää mössöä. Tuntui tosi inhottavalta, koska olisi ollut todella mahtavaa purkaa kaikki siellä jossain puskassa yksinään. Mutta kun ei pystynyt, pelkkä möykky tuntui sisällä. Matka vei usein samoihin paikkoihin ja Raunolla oli mahdollisuus nähdä meren eri luonteet. Välillä se oli mahtavan hieno, peilityyni. Sieltä vain huokui se lämmin vesi. Tuntui, että voisi hypätä veteen ihan milloin vain. Seuraavana aamuna samassa paikassa oli valtava myrsky. Meri aivan raivosi. – Eräänä päivänä olin kalassa yhden kaverin kanssa ja tuulta oli päälle 20 m/s. Aallot olivat varmasti tuollaisia runsaan 3 metrin korkuisia. Siellä aallokossa Jumala rupesi puhumaan sisimpääni, että muistatko Rauno, kun sinä viimeksi olit täällä, niin tämä oli kuin itse tyyneys ja nyt sinä et saa edes uistinta heitettyä ilman, että se lentää suoraan takaisin päin naamaa. Minä olen luonut tämän meren kaikkine elementteineen, minä olen luonut sen tällaiseksi. Älä koe syyllisyyttä, jos sinua kiukuttaa tai on paha olo. Tai olet väsyneenä suutuspäissäsi sanonut joskus jotakin, mitä olet ajatellut etkä ajatellut mitä puhut. Seurakuntaelämässä Rauno piti itsensä kasassa, mutta vaimo sai varmaankin kuulla kiukkua enemmän kuin kukaan muu. Rauno piti loppuun asti kiinni siitä julkisesta ulkopinnasta. Tänään hän kertoo kokevansa valtavaa armoa katsellessaan merta. Se on niin monitahoinen, monivärinen, tempperamenttinen, kaunis, lämmin, kylmä. Ja ainut, joka saa meren kovettumaan, on pakkanen. Mutta sekin on vain hetken. Taas kun aurinko nousee ylös niin kova pinta sulaa pois. – Minäkin koin, että elämässäni oli sellainen kova pinta ja Jumala sanoi, että kyllä se sulaa. Tulee vielä kevät sinunkin elämääsi. Yliherkkyyttä kerrakseen Runsaan vuoden sairasloman jälkeen Rauno sanoi itsensä irti. Kotona ollessaan hän kertoo rukoilleensa Jumalaa, ja Hän puhui Raunolle musiikkityöstä ja evankelioimistyöstä. – Sanoin Jumalalle, että jos haluat minut tähän työhön, varusta minut, minulla ei ole yhtään rahaa. Olin silloin peruspäivärahalla, eikä mitään mahdollisuuksia miettiä sellaisia kuvioita. Seuraavana jouluna hän sai yllättäen joululahjaksi pianon, että siitä vaan, ala soittaa. Unenpuute oli kuitenkin saanut aikaan myös hyperakustikuksen eli kuulon yliherkkyyden, joten soittaminen ei onnistunut. – Yritin soitella, mutta jokainen pianon koskettimen ääni meinasi halkaista pääni. Huhtikuussa 2005 Karmitsan pariskunta oli Tampereella kuuntelemassa Peter Youngrenia. – Istuessani siellä Palatsiseurakunnassa kuuntelemassa alkuylistystä jouduin poraamaan pikkurillit syvälle korviini. Tuntui, että kaikki huusivat, ja tärykalvot meinasivat revetä, Rauno muistelee kauhunhetkiään. Saarnansa lopuksi Youngren aloitti rukouspalvelun ja alkoi luetella salissa esiintyviä sairauksia. Yhtäkkiä hän pysähtyi, että totesi salissa olevan henkilö, joka kärsii migreenistä. Ja se kipupiste olisi korvien takana. Aivan kuten Raunolla, jonka lääkäri oli varoittanut, että migreeni saattaa iskeä kuuloelimiin, jos ei hellitä elämän rytmiä. Peter Youngren käveli seurakunnan sivukäytävää ja totesi vastaantulevalle naiselle, että se et ole sinä, jonka Jumala hänelle näytti, mutta hän rukoilee kuitenkin tämän puolesta. – Suljin silmäni siellä penkissä ja rukoilin, että paranna Jumala tuo nainenKIN. Samassa näin näyn aivoistani, kuinka salama iski sinne ja sininen sähkö kulki aivoissa pysähtyen kahteen pingispallon kokoiseen möykkyyn. Salama tuli ja porasi niitä möykkyjä ja kipu oli aivan mieletön. Lopulta möykyt katosivat ja salama täytti lopulta kaikki aivolohkot, ja ne alkoivat hengittää. Tuli todella helpottunut olo, ja kuulo palasi normaaliksi. – Siitä päivästä lähtien olen soitellut, laulanut, kiitellyt, hakannut pianoa ja soittanut rumpua, Rauno naurahtaa onnellisena. Levy tekeillä Vuonna 1997 ilmestyi Rauno Karmitsan esikoislevy ’Pilgrim in This World’. Parhaillaan on tekeillä miehen uusin äänite, jonka ensimmäiset kappaleet juontavat juurensa burn-outvuosiin 2003-2005. – Se oli aivan ihmeellinen olotila. Minä vaan kirjoitin runoja, lauluja, tekstejä varmaankin puolitoista vuotta putkeen. Heräsin aamulla ja vaan nautin siitä, että halleluja, mä saan tehdä tätä. Minun ei tarvitse mennä muualle. Annoin taannehtivasti tulla ulos kaiken sen, mitä olin joutunut tukahduttamaan kymmenen vuoden aikana. Mitä olin halunnut kirjoittaa, mutta aina oli ollut niin kiire muissa töissä. Rauno myöntää olevansa aika aralla mielellä näitä lauluja esittäessään. Joku onkin sanonut, että sä oot Rauno liian rehellinen, sähän paljastat itsesi. Hän ei halua kirjoittaa lauluja ns. persoonallisia lauluja, joissa laitetaan hienoa tekstiä tekstin perään. – Persoonalla pystyy viilaamaan niin paljon. Haluan kirjoittaa lauluja, jotka kumpuavat luonteesta, sieltä syvyydestä. Uskon, että rehellisyys perii maan, ennen kaikkea sydämen maaperän ja Jumala näkee ja halajaa totuutta salatuimpaan saakka. – Tuntuu hyvältä, että on pystynyt rehellisesti kirjoittamaan jotakin, jota pystyy antamaan todistuksena, saarnana, julistuksena eteenpäin. Otankin sen riskin, että paljastan itseni. Ja tietenkin toivon sen herättävän toisia ihmisiä ajattelemaan Jumalan valtakuntaa ja armoa. Kimmo Janas