 Presidentti Franklin D Rooseveltin yllättävä kuolema 70 vuotta sitten muutti maailmanhistoriaa odottamattomalla tavalla.
Tasan 70 vuotta sitten, huhtikuussa 1945, Yhdysvallat sai presidentin miehestä, jonka mahdollisuudet päätyä tähän virkaan vielä vajaa vuosi sitten olivat olleet mitä epätodennäköisimmät.
Vuodesta 1933 maata johtanut Franklin Delano Roosevelt oli 12.4. loma-asunnollaan Georgiassa lepäämässä ja valmistautumassa huhtikuun lopulla pidettävään YK:n perustamiskokoukseen, kun hän yllättäen alkoi valittaa kovaa päänsärkyä menehtyen aivoveritulppaan vain hetkeä myöhemmin, vain 63 vuotiaana.
Roosevelt oli vain 82 päivää aiemmin vannonut virkavalansa ja aloittanut neljännen toimikautensa, mikä vielä tuolloin oli USA:ssa mahdollista. Rooseveltin kolmannella kaudella varapresidenttinä toimi Henry Wallace, joka kuitenkin toimikautensa loppupuolella oli alkanut herättää epävarmuutta ja hämmennystä demokraattipuolueen johtomiesten keskuudessa esittämällä myötämielisiä ajatuksia mm. Neuvostoliitosta sekä ammattiyhdistysliikkeestä. Tämä johti tilanteeseen, jossa demokraattijohtajat päättivät etsiä uuden varapresidenttikandidaatin ehdolle Rooseveltin pariksi syksyn 1944 vaaleihin.
Sopivaksi ehdokkaaksi löydettiin senaattori Harry S. Truman Kansas Citystä, Missourin osavaltiosta, ja heinäkussa 1945 pidetyssä demokraattien puoluekokouksessa senaattori Truman voitti lopulta äänestyksessä istuvan varapresidentin äänin 1031 - 105. Kuka oli
Harry S. Truman?
Harry S. Truman syntyi baptistiperheeseen Lamarin pikkukaupungissa, Missourin osavaltiossa 8.5.1884. Nuoren Harryn kerrotaan olleen varsin kiinnostunut raamatullisista asioista jo lapsena ja oli 15 vuoden ikään mennessä lukenut Raamattunsa jo moneen kertaan läpi.
Harry Truman yritti opiskella taloutta ja lakia, mutta ei pärjännyt, osin huononäköisyytensä vuoksi, ja päätyi sitten Missourin kansalliskaartiin vuosiksi 1905-11, edeten tykistöupseeriksi. I maailmansodan alettua hänet lähetettiin Ranskaan mistä hän palasi kapteenina 1918.
Vuonna 1919 kapteeni Truman meni naimisiin samasta kaupungista kotoisin olevan Bess Wallacen kanssa ja vielä saman vuonna hän perusti herrain vaatehtimon yhdessä parhaan ystävänsä, juutalaisen Edward ”Eddie” Jacobsonin kanssa. Ystävysten bisnekset eivät menneet ihan putkeen, ja yritys ajautui konkurssiin vain parin vuoden toiminnan jälkeen vuonna 1921. Molemmille miehille jäi vararikon seurauksena melkoiset velat, joita Truman maksoi aina vuoteen 1934.
Konkurssin jälkeen Trumanin oli etsittävä uusi ura itselleen ja hän liittyi demokraattiseen puolueeseen asettuen hyvin pian ehdolle Jacksonin piirikunnan hallintotuomariksi, mihin hänet valittiinkin kahdeksi vuodeksi.
Truman ei tullut uudelleenvalituksi v. 1924 ja joutui etsimään elantoaan käytettyjen autojen myyjänä. Uusi hallintovirka aukesi kuitenkin muutamaa vuotta myöhemmin ja sen myötä Truman nousi liittovaltiotason tehtäviin kansallisen työllistämisohjelman johtajaksi Missourin osavaltiossa. Tästä olikin hyvä ponnistaa Yhdysvaltain senaattiin, minne hän tuli valituksi 1934 ja aloitti kautensa tammikuussa 1935. Truman vakiinnutti pikku hiljaa asemansa senaattorina, mutta hänen varsinainen kansallinen läpimurtonsa tapahtui vasta toisen senaattorikauden alussa, kun hän toimiessaan senaatin sotilasasioiden komitean puheenjohtajana kiinnitti huomionsa epätarkoituksenmukaisiin ja tuhlailevaisiin sopimuksiin armeijan alihankkijoiden kanssa vieraillessaan eri tukikohdissa. Truman jatkoi elvityksiään ja nosti havaitsemansa epäkohdat esiin senaatissa, minkä seurauksena vuonna 1941 perustettiin senaatin erityiskomitea tutkimaan kansallisia puolustusohjelmia ja Trumanista tuli itseoikeutetusti komitean puheenjohtaja.
Komitea tuli hyvin pian tunnetuksi ns. Trumanin komiteana (The Truman Commission), ja sen ansiosta veronmaksajien varoja arvioitiin tulleen säästetyksi jopa 15 miljardia dollaria seuraavien vuosien aikana. Tämä nosti senaattorin amerikkalaisen politiikan huipulle, mistä osoituksena mm. useampi kansikuva Time-lehdessä.
Presidentti ja juutalaiskysymys
Rooseveltin ja Trumanin yhteinen taival ehti kestää vain alle kolme kuukautta, ja tuona aikana Truman oli tavannut Rooseveltin kahdenkeskisesti vain kaksi kertaa, joten Truman toki ymmärsi, ettei hän kuulunut itsevaltiaan presidentin sisäpiiriin. Varapresidentin tehtävät olivatkin lähtökohtaisesti seremoniallisia sen lisäksi, että hän johti senaatin istuntoja.
Huhtikuussa 1945 elettiin jo toisen maailmansodan ratkaisuhetkiä, ja Truman sai vastuullineen myös USA:n armeijan ylipäällikkyyden, mikä käytännössä tarkoitti koko liittoutuneiden joukkojen ylipäällikkyyttä.
Trumanin tietämys USA:n sotatoimista, ulkopolitiikasta tai muista hallinnon haasteista perustui pääasiallisesti sanomalehtiin ja yleisellä tasolla oleviin Valkoisen talon ja senaatin katsauksiin, ja niinpä yllättäen presidentiksi tullut Truman joutui melkoisen hämmentävä tilanteen keskelle.
Truman oli senaattorina ollut tietoinen natsien juutalaisvainoista ja pyrkinyt saamaan USA:n hallintoa puuttumaan niihin, kuitenkin ilman vastakaikua. Saatuaan tietoja keskitysleirien 27.1.1945 alkaneista vapautuksista, hän tuli hyvin huolestuneeksi selviytyneiden juutalaisten kohtalosta. Syksyllä 1945 Keski-Euroopassa oli vielä satoja tuhansia kuolemanleireiltä selviytyneitä juutalaisia internoituina samoissa luteita kuhisevissa, piikkilanka-aitojen ympäröimissä ja sotilaiden vartioimissa parakeissa, aliravittuina ja edelleen puettuina raidallisiin pyjamoihin, ja talvi oli jälleen tulossa.
USA:n armeijan ja hallinnon välittämien tietojen mukaan suuri enemmistö hengissä selviytyneistä juutalaisista halusi muuttaa luvattuun maahan eli Britannian hallinnassa olleeseen Palestiinaan, mutta brittihallinto suostui antamaan heille vain muutamia tuhansia viisumeita vuosittain.
Aiemmin juutalaisten puolestapuhujana tunnetuksi tullut Britannian pääministeri Winston Churchill oli heinäkuussa 1945 hävinnyt vaalit ja valtaan oli noussut työväenpuolueen Clement Attlee, jonka hallituksen ulkoministeriksi tuli Ernest Bevin. Molempien miesten ajatusmaailma osoittautui hyvin juutalaisvastaiseksi, minkä Truman toi esiin monissa Valkoisen talon muistioissaan.
Juutalaisten asiaa ei helpottanut sekään, että presidentti Roosevelt, joka oli vuosikymmeniä esiintynyt juutalaisten ystävänä ja asioiden ajajana, oli sitonut USA:n hallinnon kädet antaessa mm. Saudi-Arabian päämiehelle kuningas Saudille sitoumuksen, ettei USA tekisi mitään päätöksiä liittyen juutalaisen kansan kohtaloon suhteessa Palestiinaan.
Trumanin kerrotaan olleen järkyttynyt ymmärtäessään, kuinka kaksinaamaisesti Roosevelt oli toiminut, ja pikkuhiljaa uusi presidentti huomasi, että ulkoministeriön kaikki johtavat virkamiehet olivat – jos eivät täysin juutalaisvastaisia – hyvin arabimielisiä.
Näky
juutalaisvaltiosta
Hyvin luetun Raamatun ja parhaan ystävänsä, juutalaisen Eddie Jacobsonin kanssa vietetyn ajan seurauksena Trumanille oli piirtynyt selvä kuva juutalaisten paluusta muinaiseen kotimaahansa, ja hän alkaa tehdä hartiavoimin työtä sen toteutumiseksi. Toisen maailmansodan päätyttyä juutalaisten aktiiviset pyrkimykset päästä Palestiinaan olivat kasvaneet ja yhä useammin brittijoukot olivat päättäneet käyttää väkivaltaa estääkseen Haifaa lähestyvien laivojen rantautumisen ja internoivat kymmeniä tuhansia maahanpyrkijöitä Kyprokselle perustettuihin leireihin.
Truman pyrki saamaan brittihallinnon myöntämään lisää maahanmuuttolupia Palestiinaan, mutta uusi hallitus ei siihen taivu. Pitkällisen taivuttelun seurauksena Yhdysvallat ja Iso-Britannia perustavat Anglo-Amerikkalaisen komitean selvittämään juutalaisten pääsyä Palestiinaan, mutta sekään ei johda konkreettisiin ratkaisuihin.
Amerikan lukuisat – ja toistensa kanssa erimieliset – juutalaisjärjestöt painostavat Trumania juutalaisvaltion perustamisessa ja jossakin vaiheessa presidentti päättää olla ottamasta yhdenkään juutalaisjärjestön johtajia vastaan. Tätä päätöstä edelsi konfliktiksi ajautunut tilanne erään juutalaisjohtajan kanssa, jonka poistuttua Valkoisesta talosta Truman tuhahti neuvonantajalleen ”Herran tähden, jos Jeesus Kristus ei kyennyt vakuuttamaan näitä kavereita, niin kuinka minä.”
Palestiinassa juutalaisten ja arabien välit kiristyvät äärimmilleen eikä brittiarmeija kykene enää huolehtimaan maassa olevien kansanryhmien turvallisuudesta, ja alakynteen jäävät erityisesti juutalaiset, joilla ei ole juurikaan aseita puolustaa itseään arabeja vastaan. Tämän seurauksena Britannia ilmoittaa haluavansa mandaatistaan eroon ja sysää sen vasta perustetun YK:n syliin.
YK asettaa erityiskomitean (UNSCOP, United Nations Speacial Committee on Palestine) selvittämään alueen jakoa kahdeksi maaksi, juutalais- ja arabivaltioksi ja komitean ehdotus hyväksytään YK:n täysistunnossa 29.11.1947. Tätä istuntoa edelsi Trumanin hallituksen sisällä raju riita, jonka taustalla oli ulkoministeri George Marshallin vankkumaton vastustus juutalaisvaltion perustamiselle. Kuultuaan ulkoministerinsä aikeista, presidentti ilmoitti itse määräävänsä USA:n kannan äänestyksessä, ja niin hän myös teki.
Turmanin ja Marshallin välit kiristyvät keväällä 1948 siihen pisteeseen, että miesten keskustellessa Israelin itsenäisyydestä, jonka tunnustamista Marshall kaikin voimin vastusti, tämä huusi presidentille tämä virkahuoneessa, että ”jos tunnustatte Israelin valtion, en enää koskaan missään vaaleissa tule äänestämään teitä”. Kaksi päivää myöhemmin, 14.5.1948 Truman tunnusti vastaperustetun Israelin valtion ensimmäisenä valtionpäämiehenä.
Raamatun profetiat toteutuvat
Kun Israel oli perustettu, siihen liittyvät historialliset ja uskonnolliset seikat tulivat yhä merkityksellisimmiksi Presidentti Trumanille, erityisesti hänen oma roolinsa, joka oli mahdollistanut juutalaisten palaamisen Palestiinaan. Israelin perustamisen vaiheisiin keskittyvä kirja A Safe Haven – Harry S. Truman and Founding os Israel kertoo asiasta seuraavaa:
Truman jakoi ajatuksiaan säännöllisesti tärkeimmäksi avustajakseen nouseen Clark Cliffordin kanssa, erityisesti liittyen profetioihin, jotka koskivat juutalaisten paluuta Vanhan Testamentin Siioniin. Clifford, joka piti itseään amatöörinä Raamatun tuntemisessa, muisteli vaihtaneensa aiheeseen liittyneitä jakeita presidentin kanssa.
Yksi häneen eniten vaikuttaneista jakeista oli 5. Mooseksenkirjasta 34:1-3: Mooses nousi Moabin tasangolta Nebonvuorelle, Pisgan huipulle, joka on Jordanin itäpuolella vastapäätä Jerikoa. Herra näytti hänelle koko maan: Gileadin, Danin, Naftalin, Efraimin ja Manassen alueet ja koko Juudan maan läntiseen mereen saakka, Negevin sekä Jordanin alangon, sen syvänteen, joka ulottuu Jerikosta, Palmukaupungista, Soariin asti.
Kuten Clifford muisteli 1988, voit ottaa vanhan Raamatun kartan ja kun katsot sitä, niin näet Israelin nykyiset rajat. Tämä, hän lisäsi, oli mitä Vanha Testamentti oli luvannut tuon ajan juutalaisille johtajille.
Yksi presidentin suosikeista, jota hän usein lainasi, on myös 5. Mooseksenkirjasta 1:8: Tämän maan minä luovutan teille. Menkää ottamaan haltuunne se maa, josta minä olen valalla vannoen antanut lupauksen teidän isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille sekä heidän jälkeläisilleen.’
Muita presidentin mielijakeita löytyi 1. Mooseksenkirjasta, jossa viitattiin ”ikuiseen omistusoikeuteen”.
Samankaltaisia muistoja lötyi Alfred Lilienthalilta, arabimieliseltä jakosuunnitelman ja tunnustamisen vastustajalta. Lilienthal palveli
Trumanin hallinnon aikaan ulkoministeriössä ja konsultoi USA:n delegaatiota YK:n perustamiskonferenssissa.
Truman, hän kirjoitti, ”oli raamatullinen fundamentalisti, joka jatkuvasti viittasi näihin Vanhan Testamentin sanoihin”. Lilienthal viittasi samaan 5. Mooseksenkirjan 1:8 jakeeseen, joista Cliffordkin puhui. Nämä profetiat toimivat Trumanille korkeamman auktoriteetin leimana hänen päätökselleen tunnustaa Israelin valtio.
Keväällä 1949, Eliahu Elath, Israelin USA:n suurlähettiläs, tuli yhdessä Israelin päärabin Isaac Halevi Herzogin kanssa tapaamaan Trumania. Truman kysyi rabilta tiesikö tämä, mitä hän oli tehnyt juutalaisten pakolaisten ja Israelin valtion perustamisen hyväksi. Herzog ”mietti hetken ja vastasi, että vielä silloin kun presidentti oli äitinsä kohdussa..., Herra oli asettanut hänen tehtäväkseen auttaa valittua kansaa hädän päivänä ja olla mukana toteuttamassa Hänen lupaustaan palauttaa kansansa Pyhään maahan”.
Muinaisina aikoina, rabbi jatkoi, samanlainen tehtävä oli annettu erään toisen suuren valtion päämiehelle, Persian kuninkaalle Kyyrokselle, jonka vastuulla oli lunastaa ja palauttaa juutalainen kansa esi-isiensä maahan. Sitten, suurlähettiläs Elath muistelee, rabbi luki ääneen Kyyroksen sanat (2. Aikakirja 36:23):
”Näin sanoo Kyyros, Persian kuningas: Herra, taivaan Jumala, on antanut minulle kaikki maan valtakunnat. Hän on nyt käskenyt minun rakentaa itselleen temppelin Juudan Jerusalemiin. Kaikkien teidän, jotka kuulutte hänen kansaansa, tulee lähteä sinne. Olkoon Herra, teidän Jumalanne, teidän kanssanne!”
Kun Truman kuuli rabbin sanat ”hän nousi tuolistaan suuressa tunnekuohussa silmät kyynelissä, kääntyi päärabbin puoleen ja kysyi, voisiko hänen tekemisiään todella verrata tuolla tavoin ja että Kaikkivaltiaan Jumalan käsi olisi ollut mukana häntä ohjaamassa”.
Rabbi sanoi Trumanille: ”teille annettiin tehtävä, jonka aikoinaan toteutti mahtava Persian kuningas, ja että myös te, kuten kuningas Kyyros, tulette saamaan kunniapaikan juutalaisissa aikakirjoissa”.
Truman otti rabin sanat sydämeensä. Kun Eddie Jacobson kertoi yleisölleen New Yorkin juutalaisessa teologisessa seminaarissa, että hän esittelisi heille miehen, joka ”auttoi perustamaan Israelin valtion, Truman huusi nopeasti siihen väliin että auttoi perustamaan Israelin? Olen Kyyros, olen Kyyros.”
Eliahu Elath, puhuessaan vuosia myöhemmin Heprealaisen Yliopiston presidenttinä, kertoi että Trumanin Palestiinan varhaisen historian tuntemuksen päälähde oli Raamattu.
Lainatessaan Trumanin 15.1.1953 pitämää virastaeroajaispuhetta, Elath nosti esiin raamatunkohdan, joka paljasti Trumanin toivon Israelia kohtaan. Truman oli sanonut: ”Tigris ja Eufrat-virran laakso voidaan saada kukoistamaan kuten Babylonin ja Niiniven aikoina. Israelista voi muodostua maidon ja hunajan maa, niin kuin se oli Joosuan aikaan”. Tämä jae, Elath ajatteli, ”ei päätynyt puheeseen sattumalta”.
Risto Huvila
|
