Markku Yli-Mäyry on vankilasielunhoitaja-vuosillaan kokenut ihmisen ikävän vankiasiakkaissaan. Mutta ei vain näin: nämä alatienkulkijat ovat antaneet hänelle arvokkaita lahjoja, sellaisia, joita ei voi saada korkeakoulujen kateedereiden ääreltä eikä viisaidenkaan kirjojen sivuilta.

Vuosien 1888 ja 1918 UT:n käännöksissä Jeesus viimeisellä tuomiolla lukee syyksi: minä olin vankilassa, mutta te ette käyneet minua ”oppimassa” (Matt 25:43). Vuosien 1938 ja 1992 Raamatuissa kohtaa on käännetty ette käyneet minua ”katsomassa”. Tässä on huikaiseva ero. ”Oppimassa” on syvällinen ilmaisu. Se tarkoittaa, että käy muuttumassa. Mitä vaikeamman lähimmäisen sielunhoitaja kohtaa, sen suurempi mahdollisuus hänellä on oppia eli muuttua. Tämä ihminen koskettaa sinua joihinkin kipeisiin kohtiin – sinussa herää kielteisiä tunteita. Silloin varjosi (pimeät puolesi) ovat tulleet paikannetuiksi.. Voit alkaa työskennellä näiden kipukohtien kanssa. Jos näin teet, alat muuttua. Mitä alempaa ihmisen kohtaamme, sitä syvemmällä tasolla voimme oppia ja muuttua.

Kielteisten asioiden käsittelyssä tarvitaan apuna toinen persoona. Markku Yli-Mäyry työskentelee yhdessä psykoanalyytikko Martti Siiralan kanssa ”Työskentelemme yhdessä aivan kuin leikkauspöydällä, jonne otamme ne asiat, jotka ovat erityisesti koskettaneet tai herättäneet kielteisiä tunteita sitten viime tapaamisen. Kyseessä voi olla tappamisen, murhaamisen, mustasukkaisuuden, kateuden tai vähättelyn tunteita - ”olen paskiainen” - tai mitä tahansa. Joku tai jokin on nostanut nämä tunteet pintaan. Yhdessä availemme ja tarkastelemme näitä minussa olevia kipukohtia.

Prosessin eteneminen
– Yhteistyössämme Martti Siirala kuuntelee – yhtäkkiä hänellä joku naksahtaa ja hän antaa välittömän palautteen: juuri niin, siinä se on! Ei tarvita paljoja sanoja: on löytynyt nimi kivulle, nimi asian olemukselle. Eteneminen ei ole mahdollista yksin. Aina tarvitaan toinen persoona. Joku voisi ajatella ”Mitä turhia, lueskelen kirjoja, hienoja kirjoja!” - Onneksi se ei auta; meidät on tuomittu yhteyteen, Markku summaa.
– Esimerkkejä ytimen löytämisestä olisi useita, lukemattomia. Otan esille vain yhden. Aikoinani työskentelin pitkään vaikea-asteista autismia potevan henkilön kanssa. Hän oli kuuro ja oli äärimmäisen vaikeaa saada häntä ulos hänen omasta suljetusta maailmastaan. Monia menetelmiä oli käyty läpi: olimme tanssineet yhdessä, pelanneet pelejä, kuten Afrikan tähteä (jne.).

Erään kerran potilas rupesi ääntelemään kovaa. Koska hän ei kuullut omaa ääntään, volyymi vain kasvoi. Pyysin häntä hiljentämään ääntään. ”Yläkerran asukkaat häiriintyvät”, hermostuin. Ääntely vain voimistui. Koin tapon ja murhan tunteita: Pirulauta, kun et osaa pitää turpaas kiinni! – Tästä kerroin sitten Martille. - ”Mahtavaa, että tuli tällainen vihan tunne!”, hän sanoi. Olin uskaltanut kohdata voimakkaan tunteen pakenematta ja ilman syyllisyyttä. – Viha oli potilaan omaa ja paraneminen hänen kohdallaan eteni hyppäyksellisesti. Kriisi toistui useasti ja paraneminen vain jatkui. Sitä edelsi minussa väkevä tunnetila, joka siirtyi hänestä minuun.

Ulkoapäin ohjautuminen – yhteisön likakaivo
Vihan lähtökohta oli tuossa potilaassa. Usein ihmiset potevat toisten masennusta. Ulkoapäin ohjautuva Ihminen on vailla suojaa. Hän imuroi toisten pahoja oloja itseensä ja alkaa toteuttaa niitä. – Edellä kuvatussa tapauksessa tunteen ”imuroiminen” tapahtui ammatillisella tasolla, parantavasti, enkä sielunhoitajana jäänyt itse tunteen vangiksi. – Ulkoapäin ohjautuva ihminen sokeutuu todellisuudelle. Hän katsoo elämää kuin makaronin reiästä. Hän oivaltaa vain sellaisia asioita, jotka tukevat hänen umpeutunutta järjestelmäänsä eivätkä uhkaa hänen makaronimaailmaansa. Luitpa mitä tahansa – olitpa miten älykäs tahansa - et pääse eteenpäin, koska, sisällä päin oleva tukoksesi määrää, mitä oivallat.

Potilas ei voi äkkiä sukeltaa näihin kuvioihin. Potilaan/vangin kanssa voi joutua työskentelemään useita vuosia, ennen kuin aika on kypsä paranemisen aloittamiselle. Monelle vangille on sanottu koulussa, ettei hänestä ole mihinkään. He ovat imaisseet ajatuksen itseensä, eikä heistä tule mitään – ellei paranemisprosessi pääse alkuun. Psykoyhteisö madaltaa siten yksilön älylliset resurssit.
Tällainen ihminen on itse uhri. Yhteisö on valinnut hänet likakaivokseen, kaivoksi, johon voi ulkoistaa kaiken yhteisön oman pahanolon ja kaikki yhteisön negatiiviset tunteet. Näin pyritään pitämään oma julkisivu puhtaana. Ilman rakastavan vanhemmuuden suojaa ihmisestä tulee helposti ulkoapäin ohjautuva ja hän lähtee toteuttamaan toisten antamia likakaivo-tehtäviä. - Väkivaltaisessa käyttäytymisessä tulee näkyviin yhteisön pahoinvointi, joka ajaa jotkut uhreiksi, toteuttamaan yhteisön pahuutta.

Markku Yli-Mäyryn omintakeinen työskentelytapa
Psykiatrian ylilääkäri Heikki Majava teki viime vuonna (2007) yhteenvetoa Yli-Mäyryn työskentelystä.

Hoitaessaan vankeja pitkäkestoisella psykoterapialla Yli-Mäyry soveltaa dynaamisen psykoterapian teoriaa täysin uudella tavalla. Kukaan ei ole aikaisemmin tällaista työtapaa Suomessa käyttänyt, eikä tietääkseni koko maailmassa, Majava toteaa.

Yli-Mäyryn tapa työskennellä on avannut uusia mahdollisuuksia ymmärtää luonnehäiriöisten ja moraalisesti sairaitten yhteisöpatologiaa sekä yhteiskunnassamme ilmeneviä narsistisia luonnehäiriöitä. Vankien herättämät tunteet paljastavat sielunhoitajan omia mustia kohtia. Hän voi käsitellä omaa pimeyttään ja tämä auttaa häntä muuttumaan. Sielunhoitajan muutoksesta tulee työkalu, avain. Potilas/vanki saa nähdä peilissään – sielunhoitajassa - uuden kuvan itsestään. Syntyy yhteys. Ihminen kokee ensi kerran elämässään, että joku näkee hänet. Omatunto herää, toisten taakkojen kantaminen - narrin osa - saa riittää. Itsen näköinen elämä murtaa tieltään kaikki esteet.

Yli-Mäyryn terapiakäsityksen taustaa
Yli-Mäyryn kielenkäyttöä luonnehtii rytmi ja sanojen ilmaisuvoima. Ensimmäinen kieli, viittomakieli, palveli yhteydenpitona kuuroihin vanhempiin. Se oli kehon kieltä, pikemminkin kuvallista kuin käsitteellistä. Tätä rikkautta jatkoi yhteys Vienan-karjalan asukkien tunteikkaaseen ilmaisuun. Vasta kolmantena kuvaan tuli se, mitä ymmärrämme kotoiseksi suomen kieleksi. Näistä lähtökohdista kasvoi kokonaisvaltainen ilmaisu. Paitsi sanonnan laatua, olennaista on sen sisältö. Yli-Mäyryn ajattelu ja toiminta eivät ole kopioitua kirjaviisautta, vaan elettyä ja koettua todellisuutta. Puhe ja elämä, ajattelu ja toiminta vastaavat toisiaan – sana on tullut lihaksi.

Fyysinen olemus, asennot, tilan käyttäminen, puheen rytmi ovat olennainen osa vuorovaikutteisen yhteyden syntymistä. Yli-Mäyry on saanut vaikutteita teatteriohjaaja ja teoreetikko Stanislawskilta. Samoin Leningradin teatterin pääohjaaja Tovstokonov ja kasvatusfilosofi, akateemikko Glonov ovat häneen voimakkaasti vaikuttaneet. Yli-Mäyryn oppeja ei voi opiskella teoreettisesti eikä yksin. Ne on elettävä läpi ja työstettävä yhteydessä toisiin. Kirkon ja seurakuntien työntekijät voisivat hakea tällaista oppia alateiltä, runnottujen lähimmäistemme elämäntuntoja kuuntelemalla.

Sinulle, hyvä lukija, lähettävät oheiset terveisensä nämä ruohonjuuritason lähimmäiset. Heidän antinsa, kun sen otat vastaan, on lahjoista parhaimpia.

Eljas Kuurne