Ilu Kalliokoski Ilkka Kalliokoski oikealta nimeltään, mutta parinkymmenen vuoden espoolaiskauden jälkeen tunnetumpana ”Ilu”. 43-vuotias, Helsingissä syntynyt, siellä nuoruuden asunut ja sitten vitsin omaisesti tullut Espooseen ”maalle” töihin. Koulutukselta kirkon nuorisotyöohjaaja Ilu Kalliokoski on Espoossa tehnyt nuorisotyötä vuoden 1992 alusta. – Kuusi vuotta olin Espoossa kaiken kaikkiaan sijaisena. Ihmiset olivat koko ajan joko opiskelemassa, äitiyslomalla tai hoitovapaalla. Vuoden 1993 alussa nykyisessä Espoon Tuomioseurakunnassa tehtiin iso muutos. Seurakunta jaettiin seurakunta-alueisiin. Aluksi tulin nuorisotyöhön, mutta kun tuli tämä seurakuntajako, se jaettiin kuuteen alueeseen. Olin tämän yhden seurakunta-alueen nuorisotyöntekijä ja periaatteessa vastasin sen kaikesta nuorisotyöstä: varhaisnuorisotyöstä, kerhotoiminnasta, isoskoulutuksesta ja nuortenilloista. Sitten me nuorisotyönohjaajat marssimme kirkkoherran puheille kysyen, voisimmeko jakaa seurakuntaa johonkin lohkoihin. Asia meni läpi ja teimme kahdessa lohkossa nuorisotyötä, kolme seurakunta-aluetta yhdessä ja toiset kolme yhdessä. Oli itä- ja länsilohko. Aurora Vuoden 1998 alusta sain vakituisen viran. Viimeiset kaksi vuotta olin sen viranhaltijan sijaisena. Hän oli opiskelemassa, eikä enää opintojen jälkeen palannut takaisin niihin hommiin. Kun Auroran seurakuntatalo valmistui, niin siinä yhteydessä pistettiin seurakunta-alueita uusiksi. Sitten muodostettiin Auroran seurakunta-alue sen uuden rakennuksen ympärille. Tulin siihen töihin. Meillä oli jo sitä ennen ollut Lujakallio-kahvilatoimintaa Espoon Vanhankirkon seurakuntatalolla. Se vielä haki silloin sitä muotoaan, mutta minun tultuani Auroraan aloitin rakentamaan siihen taloon nuortentoimintaa. Se oli ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa kun siellä ei aluksi ollut mitään ja pääsi aloittamaan nollasta rakentamista. Harvoin tässä työssä tulee sellaista mahdollisuutta, vaikka seurakunta sinänsä on jo kauan ollut olemassa. Olin sen alueen ainoa nuorisotyöntekijä. Aloitin isoskoulutustoiminnan, nuortenillat ja perjantain Lujakallio kahvila toiminnan. Rupesin rakentamaan talon alakerran pommisuojaan bändikämppää ja vähitellen hankkimaan äänentoistokalustoa sinne. Järjestin myös kerhoja sen alueen alakouluissa. Itselläni oli jonkinlainen näky siitä, että tämä on hyvä paikka. Eikä lähimailla ole nuorille oikein muuta tarjontaa. Siinä meni ensimmäinen vuosi jos toinenkin, ettei se kauhean suuria joukkoja kerännyt. Siellä rupesi alkuun käymään nuortenilloissa noin 3 nuorta ja isoskoulutuksissa 15 nuorta. Kahvilassa ehkä jotakin kahtakymmentä, eli tosi pientä määrää alkuun. Samalla bänditoiminta ja partio haki tilaa siinä. Kolmantena vuotena, vuoden 2000 paikkeilla juttu lähti lentoon siinä talossa. Isoskoulutuksessa alkoi olemaan kahdeksaakymmentä nuorta ja enemmänkin olisi ollut halukkaita. Tuli sellainen ”hype” talolle, että seurakunnan kahdestasadasta koulutettavasta satakaksikymmentä olisi halunnut tulla Auroraan. Heitä väkisin työnnettiin viereisten paikkojen seurakuntiin. Siellä kävi noin kahtasataa nuorta keskimäärin, joka perjantai. Siellä treenasi kahdeksan bändiä. Minun aikanani se kehittyi ja olin vuoden 2004 kevääseen asti siellä töissä. Tapiola Vuodenvaihteessa oli jo itsellä sellainen tunne, että kun oli yli kymmenen vuotta ollut samassa seurakunnassa töissä, että jos tässä haluaa jotain muuta elämässä tehdä, niin nyt olisi sen aika. Sopivasti loksahti kohdalle, että Tapiolan seurakuntaan haettiin nuorisotyön tiimin esimiestä ja varhaisnuorisotyöstä pyydettiin sieltä, että hakisin heille töihin. Hain paikkaa ja minut valittiin sinne. Siellä olen ollut ja seitsemäs vuosi menossa. Nyt painitaan ihan erilaisessa ympäristössä kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Tämän ajan todellisuus on, että resurssit ovat toisenlaiset kuin ennen. Tapiolassa olen päässyt vaikuttamaan tapaan jakaa työtä. Kun tulin Tapiolaan, joka on taas yksi seurakuntayksikkö, eikä seurakunta-alueisiin jakautunut, koulujen päivänavauksiin oli periaate, että kaikki kävivät kaikilla kouluilla pitämässä päivänavauksen. Tämä tietysti työntekijän näkökulmasta oli todella helppoa, että jos tein yhden päivänavauksen ja kävin kymmenellä koululla pitämässä sen, niin olin puolet toimintakauden päivänavauksista pitänyt sillä. Kolikon toinen puoli oli se, että seurakunnalle ei tullut kasvua millekään koululle, kun joka kerta tuli uusi naama vierailemaan. Lähdin ajamaan sitä siihen suuntaan, että otetaan nimikkokoulu-meininki, ja tuntuu, että se on ollut hyvä ratkaisu. Pyrimme, että joka koululla käy noin kaksi tai kolme työntekijää, ei sen enempää. Ei kuitenkaan sillä, että siellä kävisi vain yksi, sen takia, ettei koulun ja seurakunnan välinen yhteistyö leimautuisi vain yhden työntekijän näköiseksi, mutta kuitenkin, että tulee henkilösuhdetta koulun ihmisiin. Meillä on ollut Tapiolan kirkossa muutaman vuoden sellainen hauska juttu, kuin ”varkkareiden kirkkoyö”, jossa nukumme kirkossa yötä. Pystytämme kirkkosaliin yöksi vaellustelttoja, joissa sitten nukutaan. Tavallaan ollaan kuin leirillä. Lauantai-illaksi kun sinne mennään, osa sitä juttua sitten on, että ollaan sunnuntaina kymmeneltä aamulla toteuttamassa messua. Olen itse tuonut näitä leirijuttuja sinne, jotka eivät kaikki ole oma keksimiä, mutta ovat olleet toteuttamatta siellä seurakunnassa. Leirejä on lähdetty toteuttamaan jollain teemalla. Olemme ottaneet sen kuluvan viikonlopun kirkkopyhän aiheen ja koitamme siitä keksiä jonkun nuorten maailmaan istuvan nimen. Meillä on esimerkiksi ollut ”Suuri seikkailu”, ”Kadonneen aarteen metsästäjät” ja ”Nooan arkki” -nimisiä leirejä. Ja näiden teemojen ympärille olemme alkaneet rakentaa näitä leirejä. Sunnuntaina vietetyssä Jumalanpalveluksessa leirin teema on huipentunut, mitä olemme siellä tehneetkään. Menneisyydestä on paljon hauskoja ja rikkaita muistoja. Tuomiokirkkoseurakunnasta lähtiessäni nuoret kirjoittivat muistokirjaa, mihin laitettiin erilaisia lauseita. Eräs nuori kirjoitti, että ”pysytään aina kakaroina, sä olet omalla esimerkilläsi näyttänyt, että se on mahdollista”. Se palaa aina silloin tällöin mieleen, joka on yhdenlainen kuva minusta. Pidän itseäni sellaisena, että osaan ja uskallan häpeilemättä heittäytyä hulvattomaan lapselliseen hölmöilyyn, ja se ei ole mikään rooli, vaan sellainen olen. Kuitenkin minussa on se puoli, joka on oikeasti kiinnostunut vakavista asioista ja pystyn edustamaan kuten tällä hetkellä olen Kirkon nuorisotyöntekijöiden liitto KNT:ssa hallituksen jäsen Espoon hiippakunnan edustajana. Jokainen on jonkun lapsi, vaikka olisikin kuinka inhottava ja aikuinen. Tekeminen – tapa olla Kyllä kotonakin olen, mutta sen tunnistan itsessäni, että kovin pitkään en kotonanikaan jaksa vain olla. Ns. ”Puuha Pete” kotioloissakin, jos jokin sarana on rempallaan niin nopeasti on ruuvimeisseli kourassa ja alkaa laittamaan sitä kuntoon. Jos kirja on hyvä, jaksan lukea ja keskittyä siihen. Aika harvoin sitä kuitenkaan vain ”on”. Kai sitä jonkin sortin virran pistämä on. Tekeminen on tapa olla. Kouluajoista asti on ollut joku luottamus tehtävä. Aina milloin mitäkin ja milloin kysytään minnekin. Kun yksi asia loppuu, niin tulee taas jotain muuta tilalle. Kai minulla on sellaista vikaa, että jos tuntuu, että homma on kiinnostava, niin usein ei keksi hyvää syytä sanoa ei. Toisaalta on kiva kun on tekemistä, ja vielä kun se on mielekästä, niin ei se tunnu työläältä. Usein elämäni varrella kun on tullut vastaan uusi ryhmä, se ryhmä on tyrkännyt minut vastuutehtäviin. Itse olen aina ollut kovin varovainen tyrkyttämään itseäni niihin hommiin. Olen kohtuullisen nopea ottamaan asioita haltuun, sillä lailla terävä ja läsnä. En välttämättä kaikissa niissä ole kovin hyvin onnistunut, mutta sen luottamuksen arvoinen olen ollut, mikä minulle on osoitettu. Teiniajoista asti on tietenkin kitara pysynyt kädessä. Se on ollut ja on edelleenkin sellainen, että työssänikin tätä lahjaa käytän häikäilemättömästi hyväkseni. Työn ulkopuolellakin tulee keikkailtua jonkin verran. Perustyö ja soittohommat molemmat tukevat toisiaan. Satojen keikkojen kokemuksella, tai voi olla, että on nelinumeroinen numerokin kertynyt vuosien varrella, eri seurakunnissa kun on kierrellyt esiintymässä, kyllä siitä on ollut iso apu, että on tätä nuorisotyötä tehnyt. Sitä kautta on tullut läsnäolemisen- ja esilläolemisen kokemus, vaikka ei kovin esiintyjäksi itseään kokisikaan. Musiikki 90-luvun puolelta Ilu Kalliokoski Combo on keikkaillut eri kokoisina kokoonpanoina ja trubanakin, sellaisella pienellä liekillä. Kymmenkunta työn ulkopuolista keikkaa kertyy vuodessa. Lauluja syntyy välillä jos on syntyäkseen. En siis tee kappaleita työkseni. Sen verran kuitenkin, että olen ilokseni saanut niitä muuallekin tyrkättyä. Muun muossa Seurakunnan Punaiseen veisukirjaan ja Laulutuulikirjaan olen saanut laulujani. Omia levyjä on tullut vain yksi, vuonna 2004, mutta lauluja on muutamilla levyillä. Kaiken kaikkiaan levyjä joissa olen muuten vaan mukana soittamassa on toistakymmentä. Monien seurakunnan nuorten bändien levyjen tuottajana olen ollut, kun ovat tehneet omakustannelevyjä. Musiikki on enemmän kuitenkin sellainen happi ja harrastus. Työväline kyllä tässä perustyössäni, kun käy kouluissa päivänavauksissa, isoskoulutuksissa tai kerhovierailuilla. Opiskeluaikaan tuli keikkailtua sadan keikan vuosivauhtia, mutta silloin taisinkin olla neljässäkin eri porukassa mukana, enkä haluaisi niin paljon enää tehdä… Tai sitten pitäisi vähentää jostain muusta. Yhdessä vaiheessa opettelin hyväksymään sitä, että minun persoonani on vain työkalu. Joskus nuorena muusikkona nimikirjoituksen kirjoittaminen tuntui, että ”se on väärin ja ei se käy päinsä, että minua fanitetaan”. Aika on toisaalta hoitanut sen ongelman, että eipä niitä nimikirjoituksia enää pyydelläkään. Peräänkuuluttaa kohtuutta Leipä tulee tästä perus seurakuntatyöstä. Voin sanoa, että nykypalkoissa, mitä suomalaisen keskipalkka on, ei kovin leveä leipä, mutta toisaalta en niin rahan perään olekaan. Omasta mielestäni on kaikki mitä tarvitsee. Ei tarvitse saada ajaa bemarilla, eikä tarvitse omistaa omakotitaloa Westendistä. Vähän on oikeasti riittävästi. Toivon, että saisi elää niin, ettei tarvitsisi vanhana katua. Toivo siitä, että olisi tehnyt sellaisia asioita ja valintoja, että ne tuntuisivat ajan päästäkin oikeilta. Eläisin niin, etten kolhisi itseäni tai muita. Nyt kun miettii, niin ehkä haaveeni ovatkin aika pieniä asioita. Edelleenkin ajattelen niin, että jollain lailla meidän ihmisten murhe on semmoinen kuvitelma siitä, esim. jos kyseessä on parisuhde, että elämä on sellaista jatkuvaa ”häämatkaa”. Ainaista perjantaita tai sunnuntaita. Ajattelen niin, että pitäisi rakastua ”harmaaseen arkeen”. Sen pitäisi riittää hyväksi elämäksi. Minusta se on aika masentava elämänkuva, kun vedetään 11 kuukautta vuodesta vyö tiukalla, että päästään jouluna kahdeksi viikoksi Thaimaaseen ja ”that’s it”, jonka jälkeen sama toistetaan taas. Ikään kuin eläisi vain sitä kahta viikkoa varten jossain lomalla. Kyllä elämän mielekkyys pitäisi löytyä siitä tavallisesta arjesta ja tavallisesta elämästä. Ainakin itse haluan uskoa siihen. Riittää, että voi istuskella tässä ja lukea lehteä, ja jos rupeaa tehdä mieli nikkaroida, niin lähteä tekemään sitä. Nyky-yhteiskunta ja mainokset yrittävät sitä tuoda esiin, että joka päivä pitäisi olla juhlat. Mikään normaali ei riitä, tai se normaali on vain ikään kuin sitä varten, että ladataan akkuja siihen, että taas jaksetaan juhlia. Ei sillä, etteikö kivaa saa pitää, mutta ei se koko elämää kantava juttu ole. Sen ymmärrän, jos teini-ikäiseltä kysyy, vastaus todennäköisesti on eri. Mutta jos lähtökohtaisesti kaiken pitää olla vaan kivaa, kun ei kaikki kuitenkaan ole kivaa, ja tosiaan vain tavoittelee sitä, niin myös pettyy tosi pahasti, kun ei sitä saakaan. Petri Janas