Korpisuon Kessu on tyypillinen tapaus. Sysmäläisen Mika Koskenniemen omistama 5-vuotias harmaa norjanhirvikoira oli loppusyksystä metsällä isäntänsä kanssa Kuhmoisissa ja etsi hirviä varusteinaan punainen hartialiivi ja gps-panta paikantamista varten.

Koira ajoi passiin hirvilehmän vasoineen ja Koskenniemi ampui vasan. Kessu jatkoi kuitenkin emän jahtaamista kolmisen kilometriä ja Koskenniemi seuraili koiransa liikkeitä gps:llä ja kun liikettä ei enää näkynyt, arveli koiran jääneen haukulle. Liikettä ei enää tapahtunut epäilyttävän pitkään aikaan ja kun Koskenniemi otti yhteyttä, kuului vain kahinaa, joten hän arvasi mistä on kyse. Koira löytyi, mutta pahasti raadeltuna. Mitään ei ollut enää tehtävissä sen pelastamiseksi. Tapaus oli 27. kolmen vuoden sisällä Kuhmoisten kulmilla.

Toinen uutinen vuodenvaihteesta kertoo, että kaksi susilaumaa aiheutti neljän metsästyskoiran surman Pohjois-Savon Kaavilla. Toinen lauma juoksi kiinni jämtlanninpystykorvan ja söi sen ja toisen samanlaisen koiran lauma ajoi heikoille jäille, sillä seurauksella, että koira hukkui.

Toinen lauma puolestaan ajoi kiinni kaksi jänisjahdissa ollutta ajokoiraa ja söi ne. Jäljelle jäivät vain pannat ja hieman jäänteitä.

Turmat sattuivat parinkymmenen neliökilometrin alueella hirvenhaukkukokeiden ja jänisjahtien aikana.

Pelkästään Kaavilla lasketaan kymmenkunnan koiran menehtyneen susien suihin muutaman kuukauden aikana ja Itä-Suomessa liikkuu useita susilaumoja, jotka ovat tappaneet lukuisia koiria.

Ei ihme, että tunnelmat alueella käyvät kuumina ja susien vähentämistä vaaditaan.

Vuodesta 1961 hirvimetsällä kulkenut ryttyläläinen Matti Kaartinen on paitsi metsämies henkeen ja vereen myös vannoutunut koiraihminen ja – kouluttaja. Ja nykyisin syystäkin huolissaan harmaan norjanhirvikoira Tellan ja pystykorva Nekun kohtalosta.

Kaartinen ei ole kennelin pitäjä, vaan käyttää ja kouluttaa koiriaan nimenomaan itselleen metsästyskavereiksi. Siksi niiden mahdollinen arvonmäärittely on arka ja hankala asia.

Esimerkiksi kaksoisvalioluokan Nekun kanssa Matti on kiertänyt 35.ssä haukkukokeessa pohjoisinta Suomea myöten. Ja kun tiedetään, että pystykorvan saaminen käyttövalioksi on todella kovan työn ja koulutuksen takana, ja jos lasketaan tähän uhratut tunnit ja päivät ja huomioidaan sekin, että haukkukoe vaatii aina useamman ihmisen kokonaisen päivän työpanoksen, päästään jo menetettyinä työpäivinä ja tunteina huomattaviin summiin.

Toinen esimerkki.

– Kun Tellasta alkoi huomata näyttelyissä, että siitä on kehittymässä kaksoisvalioluokan (muoto- ja käyttö-) hirvikoira, tarjosi eräs metsästysporukka siitä 25.000 mummonmarkkaa. Vastasin, että eihän lapsia myydä, kertoo Kaartinen.

Mutta, jos jonkinlaisia lukuja halutaan haarukoida, niin hyvästä metsästyskoirasta maksetaan euroissakin vähintäänkin nelinumeroisia lukuja – kunnon koiraa on turha haaveilla alle 5000:n euron.

Kaveri, ovikello ja turvalukko
Oleellisempaa kuin raha on kuitenkin se, muistuttaa Matti Kaartinen, että koira on paitsi kaveri, seuralainen, lenkkitoveri, ovikello ja myös turvalukko varsinkin syrjäseuduilla ja vanhuksille.

Kaartinen painottaa myös metsästyskoirien kohdalla tapahtunut-ta huimaa kehitystä. Kun hänkin aloitteli harrastustaan 60-luvulla oli hirvimetsällä mukana parhaassa tapauksessa ajokoiria ja useimmiten jonkinlaisia sekarotuisia rakkeja, jotka joskus saattoivat haukkua hirveäkin muun haukkumisensa ohella.

Nykyiset metsästyskoirat ovat pääsääntöisesti tehtäviinsä erikoistuneita ja niistä erinomaisesti suoriutuvia, pitkälle jalostettuja valioyksilöitä. Kennelit, metsästäjien järjestöt ja itse metsästäjät ovat tehneet pitkäjänteistä ja arvokasta työtä.

Nyt tämän työn tulokset uhkaavat romuttua suden suuhun. Ei Kaartinen, kuten eivät useimmat metsämiehet muutenkaan susia vihaa. Niillä on varmasti paikkansa suomalaisessa luonnossa, mutta määrä ja paikka pitäisi harkita nykyistä paremmin. Suomen reilun 200 yksilön susipopulaatio ei eurooppalaisittakaan ole poikkeuksellisen suuri. Useimmissa muissa maissa sudet kuitenkin pysyttelevät asumattomilla vuoristoseuduilla aiheuttamatta konflikteja asukkaiden ja kotieläinten välillä.

Suomi sen sijaan on suhteellisen tasaista maata, jossa asukkaita on ripoteltu – vaikkakin harvakseltaan, niin kuitenkin tasaisesti ympäri maata, ja pohjoisin Suomi, joka muuten olisi luontevinta susialuetta, on varattu poronhoidolle. Siellä petojen määrä pidetään rajallisena laillisin ja laittominkin keinoin.

Matti Kaartinen painottaa, että metsästäjät ylipäätään ovat hyvin lainkuuliaista porukkaa, joka ei susiasiassakaan turvaudu oman käden oikeuteen. Toisaalta hän kertoo esimerkkinä, että eräissä Itä-Suomen koirakokeissa monella koiranomistajalla on pistooli mukana kaiken varalta ja joissakin haukkukokeissa on alue pyritty varmistamaan aseellisin vahdein.

Koiria seurataan nykyisin jahdeissa ja kokeissa jo lähes aina gps – paikantimin ja niiden suojaksi on myös kehitetty mm. sähköisiä suojaliivejä, mutta niiden käytännön hyödystä eivät metsämiehet ole täysin vakuuttuneita. Kaartinenkin muistuttaa, että toisaalta ne ovat koirille turvallisuusriskikin. Kun ne työskentelevät ryteikköisissä metsissä, ne voivat jäädä kiinni liiveistään kohtalokkain seurauksin.

Hirvi maammevaarallisin eläin
Vielä muutama vuosikymmen sitten ei ollut juuri susia, mutta ei ollut hirviäkään. Mikäli joskus 60-luvulla susi jossain havaittiin, mobilisoitiin satojen miesten jahtijoukot sen perään. Sitten alkoivat hirvet ja valkohäntäkauriit rajusti lisääntyä ja syksyisistä jahdeista tuli oleellinen osa maaseudun elämää.

Samanaikaisesti alkoivat asenteet susia ja muita petoja kohtaan muuttua ja ymmärrettiin, että niil läkin on sijansa luonnossamme. Riistaa tuntui olevan sekä ihmisten että petojen tarpeisiin.

Luonnonsuojelijat myös muistuttavat, että hirvi on maamme vaarallinen eläin, kun satatuhantinen hirvikanta aiheuttaa vuosittain parituhatta kolaria, joissa kuolee toistakymmentä ja loukkaantuu pitkälti yli sata ihmistä. Petosurmia on rekisteröity vain yksi onneton karhutapahtuma vuodelta 1998.

Koiria arvioidaan olevan Suomessa n. 600.000. Joten muutaman kymmenen tai sadankin koiran joutuminen suden suuhun ei tilastollisesti ole suuri tapaus. Merkittäväksi asian tekee kuitenkin se, että se kohdistuu usein arvokkaimpiin ja omistajiensa kannalta tärkeimpiin yksilöihin.

Susikeskustelu käy siis kuumana – puolesta ja vastaan. EU:n tasolta Suomea moititaan jo liiankin höllästä suhtautumisesta luontodirektiiviin ja ankarasti suojeltavan eläimen turhasta tappamisesta. Toisaalta taas maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaoja (kesk.) hermostui lopulta maaseudun kritiikistä sen verran, että ilmoitti esittävänsä suojeluluokituksen alentamisen anomista EU:lta.

Luonnonsuojeluliitossakin yhdytään metsästäjien ja maaseutuväestön kantaan asutuksen liepeille majoittuneiden häirikkösusien poistamisesta. Samalla kuitenkin huomautetaan, että näissä tapauksissa on yleensä kyse laumasta eroon joutuneista nuorista susista. Parasta olisi siis antaa susien olla rauhassa laumoissaan ja sallia niiden metsästää hirvieläimiä, jolloin niiden ei tarvitsisi tulla koiria kyttäämään.

Siihen, mikä sitten olisi sopiva määrä susia Suomen luontoon, ei oikein haluta ottaa kantaa. Matti Kaartinen heittää kuitenkin, että ehkä puolella nykyisestä määrästä pärjättäisiin.

Antti Kyynäräinen