Kauneutta monin kerroin Elia Pietarinen näkee kauneutta niin luonnossa, ihmisissä, musiikissa kuin ortodoksikirkossakin, jossa yhdistyvät kaikki aistit; visuaalinen kauneus, suitsukkeiden tuoksu, kuultava musiikki ja ehtoollisessa nautittava materia. Kauniaisissa asuva 34-vuotias kirkkomuusikko Elia Pietarinen kuvailee itseään Ilomantsista kotoisin olevaksi karjalaispojaksi. Hän opiskeli Itä-Suomen yliopistossa teologian kandidaatiksi ja maisteriksi pääaineenaan kirkkomusiikki. Silloisen tyttöystävän, nykyisen vaimonsa perässä Kuopioon muuttanut Pietarinen suoritti Kuopion konservatoriossa tutkinnon klassinen laulu pääaineenaan, jonka lisäksi tulivat pianonsoitto, säveltäminen, sovittaminen, kuorolaulu ja kuoron johtaminen. – Sivuaineita oli sen verran, että pisteitä tuli kaksinkertainen määrä mitä vaadittiin, hän naurahtaa. Kuopiossa mies innostui säveltämisestä ja on sen jälkeen säveltänyt liturgista käyttömusiikkia ortodoksijumalanpalveluksiin. – Tällä hetkellä toimin säveltäjänä Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin. Rukouspalvelussa Ukrainan rauhan puolesta on parhaillaan työpöydällä. Marraskuussa siirryn takaisin kanttorin töihin Kristuksen taivaaseenastumisen kirkkoon Tikkurilaan. Kirkkomusiikilla on vahva jalansija Pietarisen perheessä, isä oli ortodoksipappi ja äiti ortodoksikanttori. Kuudesta lapsesta kolme on jo kanttoria ja neljäskin opiskelee alaa parhaillaan. Kirkko on elävä kokonaisuus Elia Pietarinen myöntää olevansa kauneusaddikti, joka rakastaa kauneutta ja pyrkii myös lisäämään sitä elämässään. Siksi Uspenskin katedraalikin valikoitui haastattelupaikaksi. – Pienenä poikana haaveilin pääseväni joku päivä kanttoriksi tähän kirkkoon, joka on ortodoksisen kirkon pääkirkko Suomessa, arkkipiispa Elian kirkko. Olenkin saanut kunnian palvella täällä kanttorina muutaman kerran varsinaisen kanttorin ollessa estynyt. Pietarinen huomauttaa kirkkomusiikin säveltämisen olevan taitolaji, jotta pystyy tekemään perinteelle kunniallista mutta kuitenkin uutta musiikkia. Kirkko on elävä kokonaisuus. Jos se pysähtyy, on jokin Pietarisen mukaan vialla. Uspenskin katedraalissa nähtävä taide on 1800-luvun venäläistä kirkkotaidetta. Venäjän ortodoksikirkossa kaikki kehitys pysähtyi vallankumouksen koettaessa. – Nykyäänhän Venäjällä käytetään sitä voimavarana – vanha ja mahtava, aina on ollut näin, Elia Pietarinen toteaa. – Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Jos vallankumousta ei olisi tullut, siellä olisi tullut suuria uudistuksia. Siitähän on ihan dokumentaatiota. Mutta kirkkomusiikki elää, jumalanpalvelustekstit elävät, tavat tehdä asioita elävät. Ne ovat kulttuuriin ja aikaan sidonnaisia. – Ja koko ajan tulee myös uusia pyhiä, joita me kunnioitamme aivan kuin nuori jalkapalloilija kunnioittaa Ronaldon kuvaa. Hän ei palvo sitä, vaan näkee siinä idolin. Minunkin kotikylältäni kanonisoitiin pyhien joukkoon marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen vasta muutama vuosi sitten. 1960-luvulla kuollut, Valamoon haudattu Johannes Valamolainen kanonisoitiin samaan aikaan. Kuntoilua lapsen hyväksi Elia Pietarinen kertoo ylpeänä olevansa 1,5-vuotiaan pikkuprinsessan isä. – Pitkään toivottu ja lopulta saatu lahja. Tuli ehkä yllätyksenä, kuinka ihanaa se, mutta samalla kuinka haasteellista. Ortodoksisuuden näkökulmasta hän vertaa sitä marttyyriuuteen. – Eli uhraat kaiken, ja se on myös sen arvoista. Kaikki energia, aika ja raha – mutta sen arvoista, Elia Pietarinen toteaa hymyssä suin. – Tällä hetkellä harjoitellaan puhumaan ja liikkumaan eri tasoilla, kiipeilyä ja kaatumisia. Yöt eivät kuulemma tunnu loppuvan koskaan, mutta yhtäkkiä onkin jo kulunut puoli vuotta. – Toisaalta aika hidastuu ja toisaalta nopeutuu. Isyys on herättänyt myös kysymyksen siitä, että muistaa pitää huolta itsestään, että jaksaa. Omalla kohdallaan Elia Pietarisella on ratkaisuna ollut kestävyysjuoksu. – Tavoitteeni on maratoni ensi kesänä, mikä tarkoittaa sitä, että viikossa on 6-7 tuntia treeniä, jolloin saa purettua kaiken stressin. Ja silloin kun on mahdollista nukkua, uni tulee helpommin. Eikä kilojakaan pääse kertymään, jos sattuu vaikeina öinä sortumaan herkutteluun. Jos ei itse jaksa, niin eihän ne lapsetkaan jaksa. Pietarinen kertoo käyttäneensä lähes puolet vanhempainvapaasta, jota helpotti, että oli muutenkin mahdollista olla lapsen kanssa kotona. Jos metsään haluat mennä nyt Elia Pietarisen vaimo tekee haastavaa erityisasiantuntijatyötä suuressa suomalaisessa teknologiayrityksessä, ja illat saattavat joskus venähtää. Kun Elia Pietarinen on apurahalla, hän voi työskennellä joustavasti ja pystyy hakemaan tyttären päivähoidosta. Kotona Kauniaisissa keittiö on kuulemma isännän valtakuntaa, kun taas siivous ja pyykkihuolto ovat vaimon vastuulla. – Lupaus on tehty, että minä saan opettaa lapselle, miten ollaan metsässä, miten siellä marjastetaan ja kalastetaan. Tytär on vielä niin pieni, ettemme ole päässeet vasta kuin hieman istuskelemaan metsässä ja syömään mustikoita pusikosta, Pietarinen naurahtaa. – Vaimo hoitaa puolestaan tietokonemaailmaan perehdyttämisen. Itse maaseudulla syntyneenä Elia Pietarinen näkee tärkeäksi tehdä luontoa tutuksi lapselle. Tyttärelleen hän toivoo jättävänsä perinnöksi kyvyn nähdä kauneutta ympärillään. – Ja jäähän hänelle tietysti minun nuottini, onnea vaan niiden läpikäymiseen, Elia Pietarinen naurahtaa. Vaikka tyttärellä on ikää vasta 1,5 vuotta, hän reagoi isänsä kertoman mukaan vahvasti musiikkiin. – Olemme koettaneet kovasti tuoda musiikkia hänen elämäänsä soittaen, laulaen ja tanssien, onpa hänelle ostettu jopa oma ukulele. Pianoakin tytär käy lähes päivittäin kokeilemassa. Rukoukset kuultiin Elia Pietarinen kertoo olleensa jo menossa Valamon luostariin, mutta rukoilleensa vielä vaimoa itselleen. Samaan aikaan myös tuleva vaimo oli rukoillut itselleen aviomiestä. Ja Jumala kuuli molempien rukoukset. Uskonto näkyy Elia Pietarisen elämässä tietenkin työn kautta. Kotona lapselle on pyritty opettamaan aamurukoukset, ristinmerkki ruokailun yhteydessä sekä iltarukous. – Meille ortodokseille Raamattu on keskeinen ja sitä tulkitaan kirkon opetuksen tradition mukaisesti. Siinä missä luterilaiset luopuivat lähes kokonaan kirkkoisistä, ortodoksisessa kirkossa kirkkoisät ovat edelleen tärkeitä, he kertovat meille, kuinka Raamattua tulisi tulkita. Sunnuntaiaamuisin Pietarisen perhe käy ehtoollisjumalanpalveluksessa Tapiolassa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa. Tytär on jo nelikuukautisena kastettu ja kasteen yhteydessä annettu mirhavoitelu, joka vastaa luterilaisen puolen konfirmaatiota. Laiva on jo kääntynyt Ortodoksisuus on elävä ja kasvava, sisältäen paljon kauneutta. – Mutta on tietenkin myönnettävä, että kauneuden alle on helppo piilottaa myös ikäviä asioita. On helpompi vaieta kuin nostaa esille. Itään päin kumartelun loppuminen on ollut Suomen ortodoksiselle kirkolle ja samoin koko Suomelle suuri muutos. – Kumartelu loppui kuin seinään, kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainaan. Osa ei ole varmaan edes tajunnut, että itse asiassa välien katkeaminen tapahtui jo vuonna 2016, kun Venäjä katkaisi ehtoollisyhteyden Suomen ja suomalaisten kanssa. Ja pakko todeta, että täysin keksityillä syillä, joissa vedottiin joihinkin satoja vuosia vanhoihin asioihin, Pietarinen huokaisee. Suomalainen identiteetti ortodoksisessa kirkossa on päässyt näkyviin vasta nyt. 1970-luvulla arkkipiispa Paavali yritti viedä kirkkoa niin teologisesti kuin liturgisestikin eteenpäin, mutta venäläisille se oli uhka. Ja vielä tänäkin päivänä siellä kehotetaan polttamaan kirjoja jne. – Toiminta meni neuvostoaikana hyvin pappiskeskeiseksi. Uudenpolven teologit yrittivät tuoda takaisin kansan osaksi jumalanpalvelusta ja palvelusta. Enkelien tasoa Elia Pietarinen on myös opiskellut oppisopimuksella lähihoitajaksi kehitysvammapuolelle ja työskennellyt kaksi vuotta toimintakeskus Sofianlehdossa, jossa työn tarkoitus oli tehdä Helsingin alueen vaikeasti kehitysvammaisten asiakkaiden päivä mahdollisimman mukavaksi. – Se oli todella mielenkiintoista olla kello 8-16 maanantaista perjantaihin. Siinä työssä nousi esille ihmisyyden kauneus. Pidin kanttorihommista silloin kahden vuoden tauon, ja työ Sofianlehdossa oli todella palkitsevaa vaihtelua. Raskainta oli Pietarisen kertoman mukaan huomata kyseisen työn aliarvostus, palkkaus ei esimerkiksi ole suhteessa työn vaativuuteen. Vaikka asiakkaat olivat vaikeasti kehitysvammaisia, jokainen oli oma persoonansa. Vaikka keho ei toiminut, ajatus kulki normaalisti. – Kun heitä oppi tuntemaan paremmin, sieltä löytyikin yhteiset Kummeli-vitsit, Elia Pietarinen muistelee. – Tällaiset vaikeasti kehitysvammaiset, jotka eivät ole voineet tehdä elämässään yhtään valintaa, mutta eivät tietenkään myöskään vääriä valintoja. Kyllä minä laitan yhtäläisyysmerkin enkelin kanssa. Kuopiossa opiskellessa avautui Elia Pietariselle musiikin kauneus, Joensuussa puolestaan teologian kauneus ja lähihoitajakoulutuksen jälkeen ihmisyyden kauneus. – Kyllä me ihmiset olemme hyvin samanlaisia, olemmepa sitten terveitä tai kehitysvammaisia. Siellä on ne samat nappulat – tutustuminen, hyvyys ja normi-ihmisillä myös pahuus. Tuossa Sofianlehdon työrupeamassa oli myös hyvä koetella omaa ylpeyttään. Kimmo Janas