ISILTÄ POJILLE Sotaveteraani ja -veteraanien pojat muistelevat Tämänvuotinen Kansallinen veteraanipäivä 27. huhtikuuta saa poikkeuksellista lisäarvoa, sillä maaliskuun 13. päivä tuli kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. Sotiemme veteraaneja elää keskuudessamme vielä vajaat 60 000, joista talvisodan veteraaneja on puolenkymmentätuhatta. Puolustaa piti Muuramessa asuva, 93-vuotias Aimo Nurminen kuuluu yhä elossa olevien talvisodan veteraaniemme kunniakkaaseen, mutta nopeasti harvenevaan joukkoon. Sodan syttyessä 30.11.1939 hän oli 23-vuotias nuorukainen, Hepolan tilan poika, joka oli kotonaan tottunut ravakkaan työntekoon, mutta saanut muutoin onnekseen viettää suojattua, kristillisen kodin perhe-elämää. Nurminen kertoo olleensa äidin poika, ja varsinkin sodan alussa äidin ikävä oli nuorella miehellä melkoinen. Koko talvisodan ajan Aimo Nurminen taisteli pikakivääriampujana Taipaleenjoella keskisuomalaisessa jalkaväkirykmentti 19:ssä, joka vihollisen hämäämiseksi muutettiin välillä JR 28:ksi. Sodan ensimmäinen päivä otettiin vastaan ”siellä jossakin” olosuhteisiin nähden rauhallisesti, olimmehan valmistautuneet sotaan, muistelee Nurminen ja lisää, että henki oli talvisodassa niin kova, ettei sitä kerta kaikkiaan horjuttanut mikään. – Ei meille tullut mieleenkään, että sieltä lähdettäisiin. Päätimme yksissä tuumin, että täytämme meille annetun tehtävän, vaikka tulipalopakkanen - enimmillään -46 astetta - ja jatkuva univaje tekivätkin taistelusta poikkeuksellisen ankaran. Vartiossa ollessamme monet pojat yksinkertaisesti nukahtivat ja heitä piti potkia hereille, jotta eivät paleltuneet, ja ennen kaikkea, ettei vihollinen päässyt yllättämään nukkuvia miehiä. Siviilissä rivakkaan ruumiilliseen työntekoon tottunut Aimo Nurminen kertoo olleensa talvisodassa niin kovassa fyysisessä kunnossa, ettei 30 kilometrin marssi tuntunut tuolloin missään: hernerokkatankkauksen jälkeen hän sanoo olleensa valmis toiselle kolmenkympin taipaleelle, jos tilanne olisi sitä edellyttänyt. Taisteluista vaativimpana Nurminen pitää vyörytystä, mihin ei poikasista ole, vaan siihen tarvitaan hänen sanojensa mukaan tosisotilasta. Nurminen haavoittui tammi-helmikuun vaihteessa 1940 kranaatin iskusta, mutta onneksi vaatteet ja lumi suojasivat miestä vakavammilta vammoilta; kenttäsairaalasta hän pääsi takaisin jo samana päivänä. Jatkosotaankin osallistunut Aimo Nurminen ei sano kummassakaan sodassa eikä niiden päättymisen jälkeenkään tunteneensa omantunnon tuskia sodan oikeutuksesta. – Kun oli käsky ampua, niin ei siinä ajateltu sen enempää. Sodankäynnin laki on, että joko ammut tai tulet itse ammutuksi. Päällehyökkääjää oli komento tulittaa, eikä siinä tilanteessa tai myöhemminkään ole jäänyt miettimistä, että teinkö oikein vai väärin, vakuuttaa briljanttimuistinen sotaveteraani 70 vuoden jälkeen. Aimo Nurminen kertoo talvisodan rauhan tuntuneen heistä sotilaista suurelta helpotukselta: olihan miesten voimavarat huvenneet olemattomiin, mutta itse rauhanehdot olivat kerrassaan kohtuuttomat. – Ennen kaikkea purnasimme, miksi meidän piti luovuttaa itänaapurille niin suuret maa-alueet, mutta ei silloin mitään revanssihenkeä syntynyt, kiitimme vain Luojaamme, että olimme selvinneet siitä tulihelvetistä ylipäänsä hengissä. Aimo Nurminen oli mukana myös jatkosodassa, mutta sairastui rintamalla vuonna 1943 eikä enää palannut etulinjan taisteluihin. Kun Nurminen kotiutui, ei hänen kuntonsa ollut kaksinen, mutta vähitellen se alkoi kohentua. Parasta lääkettä henkiseen ja fyysiseen toipumiseen tarjosivat railakka työnteko ja yrittäminen. Asemansodan aikana Nurminen oli opetellut rintamalla sahamieheksi. Sodan päätyttyä hän rakensi veljensä Reinon kanssa Muurameen kehäsahan ja sahasi useat vuodet koivulautaa Muuramen huonekalutehtaalle sekä alueen uudisrakentajille. Ostettuaan vaimonsa kanssa Pitkälän tilan vuonna 1952 hän keskittyi maanviljelykseen ja varsinkin sikakarjan hoitoon. – Työtä oli paljon, vallankin kun olin mukana vielä useissa luottamustoimissa. Joku sanoikin, että liikun aina juoksujalkaa. Laskin tässä kerran, että yhteen aikaan minulle oli kertynyt 15 eri luottamustehtävää leipätyöni ohella, joten ei siinä valitettavasti perheelle jäänyt enemmälti aikaa, mutta sen tiedän, että molemmista lapsistani kasvoi työteliäitä, isänmaallisia ihmisiä. Ei Aimo Nurminenkaan sodan päätyttyä sotakokemuksistaan paljon kertonut, paitsi sotakavereita tavatessaan. Viime vuosina hän on sen sijaan puhunut avoimesti noista ajoista. Leskeksi jokunen vuosi sitten jääneelle sotaveteraanille ovat uskonasiat nousseet tärkeimmälle sijalle elämässä. Päivittäin ovat raamattu ja virsikirja ahkerassa käytössä. – Kyllä siellä rintamalla Jumalalla oli sormensa pelissä, että Suomi säilytti itsenäisyytensä, eikä se taistelu ollut turha, hän vakuuttaa. Kahdeksan päivän sota Joutsalainen emeritus luokanopettaja, director musices Seppo Pänkäläinen (64 v.) on seurannut läheltä sotaveteraanien ja varsinkin sotainvalidien elämää. Hänen oma isänsä Urho Pänkäläinen (1915-2005) haavoittui hengenvaarallisesti heti talvisodan alussa 7.12.1939 Metsäpirtissä. – Itse haavoittumisestaan isäni kertoi vähän, mutta sen tiedän, että hän joutui keskelle kranaattikeskitystä ja viisi kranaatinsirpaletta meni hänen rinnastaan läpi, kertoo Seppo Pänkäläinen ja jatkaa, että isääni hoitanut lääkäri oli tuolloin todennut, että vain yksi sadasta pelastuu tällaisessa tapauksessa ja te olette se yksi. Vaikean haavoittumisensa vuoksi Urho Pänkäläinen ei kyennyt enää palaamaan rintamatehtäviin. Hänen sotansa oli sodittu runsaassa viikossa. Hän ennätti avioitua vaimonsa Annin kanssa talvisotaa edeltäneenä kesänä. He olivat tulisesti rakastunut nuoripari, joka suhtautui tulevaisuuteen toiveikkain mielin, vaikkakin sodan uhka leijui jo pelottavana maanosamme yllä. Seppo Pänkäläinen on tutkinut vanhempiensa sodanaikaista kirjeenvaihtoa, mikä on avannut hänelle heistä aivan uusia piirteitä. ”Hartain toiveeni on saada Sinut sieltä elävänä kotiin mutta toivon myös, että kaikki Suomen miehet saavat palata koteihinsa rakkaiden luo suoritettuaan työnsä Jumalan ja Isänmaan puolesta…” (ote Anni Pänkäläisen miehelleen lähettämästä kirjeestä 6.12.39) – Vanhempieni välisestä sota-ajan kirjeenvaihdosta tulee esille suuri rakkaus, jota sota tuntuu vain entisestään syventäneen, toteaa Seppo Pänkäläinen ja lisää, että isänmaallisista kirjeistä heijastuu myös valtava ikävä ja kaipaus sekä luja usko Jumalan johdatukseen. Urho ja Anni Pänkäläisen perheeseen syntyi kolme poikaa, joista Seppo on nuorin. Sodanjälkeiset vuodet olivat heillä täynnä jokapäiväistä aherrusta, jolloin suuret tunteet painuivat väkisinkin arjen alle: Isä-Urho ansaitsi elantonsa automiehenä ja äiti-Anni toimi kaupassa myyjättärenä. Oma Metsäpirtiksi nimetty koti rakennettiin 50-luvun vaihteessa ja kaikki kolme poikaa koulutettiin hyviin virkoihin. – Näin jälkeen päin ajattelen, että kyllä isän fyysinen vamma hoidettiin varsin hyvin, mutta henkinen puoli jäi liian vähälle huomiolle, pohtii Seppo Pänkäläinen ja jatkaa, että kyllä sota muutti isäni. Kuudenkymmenen prosentin invaliditeetistaan huolimatta Urho Pänkäläinen teki ammattiautoilijana täyden päivätyön. Hän oli Sotainvalidien Veljesliiton perustajajäseniä ja kyseisen liiton aktiivitoimija liki kuolemaansa saakka. Myös Seppo Pänkäläinen itse on tehnyt mittavan vapaaehtoistyön opettajan toimensa ohella sotainvalidien ja -veteraanien tilaisuuksien musiikkipromoottorina sekä hengen nostattajana. Isäni oli Marskin ritari Mannerheim-ristin ritariksi nimitettiin jatkosodan aikana ja heti sen jälkeen 191 sotilasta marsalkasta sotamieheen. Tähän valiojoukkoon kuului myös rajantakaisessa Antreassa, Henttolan kylässä vuonna 1904 syntynyt Väinö Sokka, joka ennätti osallistua jo vapaussotaankin lähettinä. Talvisodan rintamataisteluihin ei Väinö Sokka osallistunut. Sen sijaan jatkosodassa häntä odottivat sitäkin vaativammat tehtävät. – Isäni oli osoittautunut jo suojeluskunnassa erinomaiseksi ampujaksi, joten hänen ei ollut vaikea ryhtyä jatkosodassa panssarintorjuntakivääriampujaksi, kertoo Väinö Sokan kahdesta pojasta nuorempi DI, Jyväskylän Messut Oy:n emeritus toimitusjohtaja Vesa Sokka. Ylipäällikkö Mannerheim nimitti 12.10.1941 Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi numero 23 alikersantti Antti Väinö Sokan, joka kunnostautui Juttulammen taistelussa 13.7.1941 tuhoten pst.-kiväärillä useita vihollisen kuorma-autoja sekä yhden hyökkäysvaunun. Prääsän taistelussa 8.9.1941 hän tuhosi jälleen pst.-kiväärillä useita kuorma-autoja sekä osoitti poikkeuksellista kylmäverisyyttä päästämällä vihollisen erikoispanssaroidun hyökkäysvaunun itsestään kahden metrin päähän ja ampumalla sen sitten tuleen. Minkälainen mies oli noiden urotekojen takana? Vesa Sokka luonnehtii isäänsä vilkkaaksi karjalaiseksi, armottomaksi jutunkertojaksi ja leikinlaskijaksi, ja tämän puolen hänestä tulivat tuntemaan hänen läheiset ystävänsä ja sotakaverinsa. – Ja mitä isäni sodassa kunnostautumiseen tulee, niin kyllä hän oli ennen kaikkea järkevä ja harkitseva, ei yltiöpäisen rohkea, arvioi Vesa Sokka ja lisää, että isälläni oli kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja ansaita myös heidän luottamuksensa. Sodan jälkeen eivät Marskin ritarit saaneet erityiskohtelua, pikemminkin asiasta piti olla hiljaa. Vesa Sokka toteaa, että toki heitä heidän omissa piireissään tuolloinkin arvostettiin. Itse hän muistelee päässeensä nuoruudessaan isänsä kyytimiehenä mukaan joihinkin ritarien tapaamisiin. Ikimuistoisiksi ovat jääneet kohtaamiset muiden muassa kenraali A. F. Airon ja hävittäjäritari Hasse Windin kanssa. He olivat siviilissä todella hauskoja seuramiehiä. Myöskään Väinö Sokka ei sotakokemuksistaan kotipiirissään liiemmin puhunut, ja sitä Vesa Sokka harmitteleekin, ettei tullut häneltä aikanaan niistä tarkemmin kysyttyä. Ajan tavan mukaan Väinö Sokka oli työlle ahne mies. Hän asui perheineen usealla paikkakunnalla ja Jyväskylään Sokat muuttivat vuonna 1946. Koko työuransa Väinö Sokka teki liike-elämässä toimien myymälänhoitajana sekä itsenäisenä myyntiedustajana. Metsästystä ja ampumaurheilua harrastanut Väinö Sokka oli sotilasarvoltaan luutnantti. Hän kuoli 68-vuotiaana vuonna 1972. Sota oli vaatinut ritariltakin veronsa. Ennen kuolemaansa hän totesi: ”Rauhallinen mieli on paras matkaeväs ikuiselle matkalle.” Suomen todellinen vapaussota Filosofian tohtori, historioitsija Jorma Keränen toimii Alkio-opiston rehtorina Korpilahdella. Hän on syntynyt Paltamossa herännäiskodin yhdeksänlapsisen perheen nuorimmaisena ja kuuluu ikänsä puolesta suurimpaan ikäluokkaamme, vuosimalliin 1947. Tohtori Keräsellä on henkilökohtaista kosketuspintaa talvisotaan poikkeuksellisen paljon, olihan hänen isänsä kersantti Eeli Keränen (s. 1905) Raatteen tien veteraani, joka oli joukkueen varajohtajana ensimmäisten joukossa vastaanottamassa puna-armeijaa joulukuussa 1939. Jatkosodan rintamatehtäviin ei Eeli Keränen enää osallistunut, vaan toimi kotikomppanianpäällikkönä ollen sotilasarvoltaan vääpeli. – Ei isänikään sotatapahtumista kotioloissa enemmälti kertonut, paitsi silloin kun sotakaverit kokoontuivat yhteen. Meistä pikkupojista olikin hurjan jännää päästä salaa kuuntelemaan noita taruakin ihmeellisempiä sotajuttuja, muistelee Jorma Keränen ja jatkaa, että kyllä meidän lapsuusleikitkin monesti liittyivät sotaan, sankarit vaan haettiin useammin rapakon takaa villistä lännestä. Maanviljelijä Eeli Keräsessä (k. 1978) oli miestä moneksi: varsinaisen leipätyönsä ohella tämä suojeluskuntien ampumahiihdon Suomen mestari oli myös kenttäsahuri, suksimestari sekä seurakunnan ja Kainuun herännäisopiston luottamusmies vuosikymmenten ajan. – Kyllä meidän perheessämme lasten kasvattaminen jäi enemmän äidin vastuulle, toteaa Jorma Keränen ja jatkaa, että tuon ajan isät jäivät lapsilleen etäisemmiksi. Omaa isääni muistelen syvällä kunnioituksella, hän oli aikansa suoraselkäinen suomalainen mies, ehdottoman oikeudenmukainen eikä tarttunut koskaan vitsaan. 1950-lukua tohtori Keränen luonnehtii maassamme myönteisyyden vuosikymmeneksi. Eteenpäin katsottiin avoimin ja luottavaisin mielin. Vanhemmat ja opettajat puhalsivat yhteen hiileen. – Uuteen sotaan ei meillä sittenkään uskottu, tosin vuoden 1956 tapahtumat aiheuttivat jonkinasteista globaalia sodanpelkoa, toteaa Keränen ja lisää, että 50-luvulla atomisodan vaara pelotti ihmisiä, ja äitinikin kielsi meitä lapsia syömästä lunta, koska siinä oli mukamas atomeja. 1960-luvulla tilanne muuttui tykkänään toiseksi, kun Ruotsiin muutot, maaltapako ja peltojen paketointi mullistivat maaseudun elämän, eikä paluuta entiseen enää ollut. Historioitsija Jorma Keränen näkee talvisodan Suomen todellisena vapaussotana: Talvisota on käytännössä vieläkin enemmän vapaussota, kuin mitä se oli vuonna 1918. Talvisodassa Suomi taisteli vapaudestaan yksimielisesti ja tämä pitäisi tuoda myös historianopetuksessamme selkeästi esille. Kaikki, jotka käyvät peruskoulun, niin heille tulisi tämä tieto jakaa. Jatkosodasta keskusteltaessa Jorma Keränen muistuttaa, että maamme vaihtoehdot olivat silloin vähissä, sillä tosiasiassa Suomi olisi ennen pitkää joutunut Neuvostoliiton uuden hyökkäyksen kohteeksi. Ja harvoista ylilyönneistä huolimatta jatkosotakin oli kunniallinen sota ja nimensä mukaisesti se oli suora seuraus talvisodasta. 1990-luvun jälkipuoliskolla alkoi Suomessa Jorma Keräsen mukaan jonkinlainen uusisänmaallisuus. Ja ainakin historian opiskelijat osaavat tänä päivänä aidosti arvostaa sotiemme veteraaneja ja heidän uhrauksiaan isänmaamme hyväksi. Anna-Leena Pänkäläinen