Jumala pelasti muukalaislegioonasta Hopeaniemen Kuntokeskuksessa Nummelassa hierojana toimiva Juhani Rajala antoi vaiherikkaan nuoruutensa jälkeen elämänsä ohjat Jumalalle. Juhani Rajalan vanhemmilla oli Helsingissä 1960-luvulla 120-paikkainen vanhainkoti, joka jouduttiin kuitenkin lopettamaan, ja perhe muutti vuonna 1967 Tukholmaan Juhanin ollessa hieman yli 10-vuotias. Ensimmäisen kesän kolmen kuukauden kesäsiirtola oli Juhanin kertoman mukaan tehokasta, joskin tuskallista ruotsinkielen oppimista – siihen aikaan ei Ruotsin kouluissa ollut vielä suomenkielen opetusta. ’En finne igen’ oli 1970-luvulla Ruotsissa usein kuultu huomautus. Yleinen käsitys oli, että suomalaiset olivat kovia juomaan ja tappelemaan, ja heillä oli aina puukko taskussaan. Ennakkoluulot olivat Juhanin kertoman mukaan niin kovia, että hän ruotsinkielen opittuaankin vielä vältteli paljastamasta suomalaisuuttaan. Seikkailut kutsuvat Keskikoulun jälkeen Juhani Rajala jatkoi opiskeluaan merimieskoulussa. – Valtaosa opettajista oli alkoholisoituneita, ja itsellekin alkoi alkoholi maistua. 20-vuotiaana pääsin töihin mielisairaalaan, ja vapaa-ajan juomista jatkettiin joskus jopa aamuun asti, eli alkoholin käyttö lisääntyi voimakkaasti, Juhani kertoo. Jossain vaiheessa eteen tuli kuitenkin kyllästymispiste. Toisen suomalaispojan kanssa hän päätti 1980-luvun alussa lähteä muukalaislegioonaan. Kaveri ei kuitenkaan päässytkään lähtemään, joten 23-vuotias Juhani lähti yksinään. – Poliisin kanssa ei ollut vaikeuksia, halusin vain saada jotakin uutta, hän toteaa. – Kerroin kaikille lähteväni Jenkkeihin, ja viikon vietinkin New Yorkissa, mutta kun mitään ihmeellistä ei löytynyt, lensin takaisin Eurooppaan ja jatkoin junalla Marseillesiin. Olin lukenut Jukka L. Mäkelän kirjan ’Marokon kauhu’, jossa kerrottiin Marseillesissa olevan muukalaislegioonan rekrytointipiste. Karsinta käynnistyy Muutama päivä kului Juhanin kertoman mukaan leppoisasti, kun mukaan tuli jatkuvasti saksalaisia, puolalaisia ja englantilaisia miehiä. – Siinä vaiheessa jo katseltiin, ketä voidaan ottaa, mm. useita englantilaisia lähetettiin kotiin, Juhani muistelee. Seuraavaksi oli vuorossa siirto Aubagneen, hieman Marseillesin ulkopuolelle kahdeksi viikoksi. Edessä oli lääkärintarkastuksia, juoksutestejä jne. Samalla seula alkoi tiukentua. Kymmeniä miehiä tuli päivittäin, joten oli varaa karsia. Jopa huonot hampaat riittivät hylkäysperusteeksi. Alkulämmittelyjen jälkeen jatkettiin junalla peruskoulutukseen Castlenaudaryyn, Etelä-Ranskaan. – Tuntui kuin olisi vankilaan mennyt, mutta sitten oli jo myöhäistä katua, Juhani toteaa. Neljän kuukauden peruskoulutuskausi oli hänen kertomansa mukaan ikävintä aikaa, ja useimmat karkaavatkin juuri silloin. Koulutus on rankkaa, mutta tietenkin riippuu paljon kouluttajistakin. Puolalaiset olivat Juhanin arvion mukaan ehkä inhimillisimpiä. Ranskalaiset kouluttajat puolestaan olivat ehdottomasti kovimpia, eivätkä ottaneet huomioon, osasiko legioonalainen kieltä tai ei, saappaasta tuli heti, kun käskyjä ei toteltu. Kaupankäyntiä Jumalan kanssa Peruskoulutuksen jälkeen kysyttiin, mihin olisi halukas lähtemään. Erään suomalaisen ehdotuksesta Juhani anoi Tahitille – ettei ainakaan tarvitsisi palella. Sijoituspaikka oli lopulta kuitenkin Korsikalla. Varsinaisiin taisteluihin Juhanin yksikkö ei ehtinyt, mutta valmiustilassa Djiboutissa olevan selkkauksen johdosta oltiin jatkuvasti. Itsenäisyyttä haluavat korsikalaiset aiheuttivat myös aika ajoin tilanteita pommeillaan. Muukalaislegioona ei kuitenkaan ollut Juhania varten, joten hän oli valmis lähtemään heti, kun tilaisuus tarjoutuisi. Ja vajaan vuoden kuluttua eli huhtikuussa vuonna 1982 pitemmän viikonloppuvapaan jälkeen hän jäikin palaamatta varuskuntaan. – Olen toki uskovaisesta kodista, ja olen aina tiennyt Taivaan isän olemassaolon, mutta legioonassa huokaisin Jumalalle, että jos päästät minut pois täältä ennen viittä vuotta, teen sinun tahtosi mukaan. Ilman ulkopuolista apua pako olisi ollut aika mahdotonta. Kaksi paikallista korsikalaista haki Juhanin autollaan ja vei kotitilalleen, jonka autotallissa hän sai heiltä siviilivaatteet. Saman tien miehet jatkoivat lentokentälle, josta Juhani lensi korsikalaismiesten ostamalla lentolipulla Nizzaan, ja sieltä edelleen junalla Italian puolelle. Ranskan ja Italian rajalla Jumala puuttui peliin. – Lippuja tarkastanut konduktööri meni ohitseni, kuin olisin ollut ilmaa. Ja asemalaiturilla seisoneet passintarkastajat olivat minuun selin noustessani junaan. Olisin paljastunut välittömästi väliaikaisen passini perusteella. Koin Jumalan selvästi järjestäneen tilanteen puolestani, Juhani Rajala kertaa vaiheitaan. Lopullinen antautuminen Tukholmaan palattua piti tietenkin ruveta juhlimaan ja lupaukset Jumalallekin unohtuivat. – Ihminen lupailee helposti ahdingon keskellä kaikenlaista, mutta unohtaa lupaukset aikojen helpotuttua, Juhani huokaisee. Pastori Pekka Tähti alkoi pitää hengellisiä kokouksia Tukholmassa, ja samaan aikaan alkoivat Juhanin mieleen palailla Jumalalle tekemänsä lupaukset. – Menin ensimmäiseen kokoukseen, sitten toiseen ja vielä kolmanteenkin ja vähitellen alkoi mieli kypsyä. Olin ajanut humalassa autolla ja jouduin siitä kuukaudeksi vankilaan. Siellä oli aikaa, joten aloin lukea hengellisiä kirjoja ja harrastaa hengellisiä lauluja, Juhani muistelee. – Siellä myös sanoin Jumalalle, että hyvä on, annan itseni sinulle kokonaan. Ota nyt tämä minun elämäni ja tee sillä mitä haluat. Maalliset ilot ja touhut jäivät ja Taivaan Isä johdatti vielä uskovan puolison luo. – Tietenkin nytkin on omat kipuilunsa, mutta haluan kuitenkin jatkaa tällä taivastiellä, Juhani Rajala huomauttaa. Suomalainen tyttö voitti ruotsalaissisaret Tänä päivänä Hopeaniemen hierojana toimiva Juhani Rajala astui kuntokeskuksen palvelukseen 1986, oman kertomansa mukaan yleismies-Jantuseksi. Vielä tuolloin Tukholmassa asunut Juhani oli löytänyt Hopeaniemestä tulevan vaimonsa Sinikan vuotta aikaisemmin. Oman uskonsa osoittaminen arkipäivässä vaatii hienotunteisuutta, vaikka monesti Juhanilla olisikin intoa todistaa Hopeaniemen asukeille. – Mutta jos on intoa ilman taitoa, ei sekään ole hyvä, hän naurahtaa. Kimmo Janas