Yksi tämän päivän kasvavimmista kasvisruokapainot-teisista Fast Casual -ravintolakonsepteista maassamme on Lähi-idän ruokaa tarjoava Fafa’s.

Falafeleihin ja pitaleipiin erikoistunut Fafa’s on suomalainen, vuonna 2011 perustettu pikaruokaketju. Helsingin Punavuoresta liikkeelle lähtenyt ketju on kasvanut voimakkaasti niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Tällä hetkellä ketjulla on 52 ravintolaa Suomessa, Virossa, Ruotsissa ja Lontoossa. Suunnitelmissa on ollut myös Ison Omenan, New Yorkin valloitus, mutta maailmanlaajuinen koronapandemia laittoi suunnitelmat uusiksi.

Koulu ei maistunut
Fafa’sin perustaja Doron Karavani varttui 5-lapsisessa perheessä. Vanhemmat olivat muuttaneet Israeliin Jemenistä.

Ruoka tai sen puute näyttelivät tärkeää osaa Karavanin perheen jokapäiväisessä elämässä.

– Vaikka perheellämme ei ollut rahaa, meillä oli kaikki tarpeellinen. Vietimme varsin onnellisen lapsuuden neljän veljeni kanssa iloisessa, vapaassa ilmapiirissä.

Veljekset saivat elää varsin vapaasti vanhempien ollessa töissä.

– Viiden pojan kaitseminen ei ole mikään helppo homma, Karavani hymähtää.

Hän kertoo huomanneensa jo lapsena, ettei koulu ollut häntä varten.

– Vietin varsin suuren osa kouluajastani luokan ulkopuolella. Tuntui, että aikani meni hukkaan koulunpenkillä.

Tämä heijastuu vielä nykypäivään. Doron Karavani kertoo helposti peruuttavansa tapaamiset, joista ei koe olevan mitään hyötyä liiketoiminnan kannalta.

– Painotankin yritykseni johtohenkilöille, että jos olette kokouksessa, joissa koette aikanne kuluvan hukkaan, älkää jääkö sinne.

Hippielämä vei mennessään
Vilkkaalle pojalle koetettiin löytää opetusohjelmia, jotka olisivat helpottaneet koulunkäyntiä, mutta turhaan. Niinpä hän lopetti koulunkäyntinsä 14-vuotiaana ja alkoi viettää aikaansa Eilatissa rastatukkaisten hippien joukossa.

Karavani kertoo tienneensä jo lapsesta alkaen mitä halusi elämältään. Niinpä hän teki ratkaisuja elämänsä suhteen jo varsin nuorena, hankki omat työpaikat ja huolehti itsestään.

Hippielämäntyylinsä takia Doron ei halunnut mennä armeijaan kuten veljensä, vaan halusi lähteä hippiystäviensä kanssa Intiaan. Se oli kuitenkin mahdotonta 17-vuotiaalle nuorukaiselle, jolla oli asepalvelus suorittamatta.

– Kerroin kutsunnoissa psykiatrin haastattelussa löytäneeni oman polkuni, ja että minä en halua armeijaan opettelemaan tappamista. IDF ei halunnut riskeerata vaan vapautti minut – ja yllättäen jopa terveen papereilla.
Ja heti kun hän sai kerättyä tarpeeksi rahaa, tie vei kohti Intiaa.

– Lähdimme kahden ystäväni kanssa vaeltamaan Intian vuoristoon 300 dollarin kuukausibudjetilla. Intiassa viettämäni 8 kuukautta oli todella mahtavaa aikaa, opin englantia, jota en ollut oppinut koulussa ja kasvoin mieheksi. Ja onnistuin jopa tekemään jonkin verran rahaa ostamalla ja myymällä eri tavaroita.

Ja niinhän siinä kävi, että Goalla hän tapasi vaaleahiuksisen, sinisilmäisen suomalaistytön, johon rakastui. Yhdessä pariskunta matkusteli Kanadassa, Cayman-saarilla, Jamaikalla ja välillä Suomessa. Ensimmäistä kertaa Karavani kertoo vierailleensa Suomessa vuonna 1994, jolloin hän mm. myyskenteli intialaisia tavaroita Hietalahden kirpputorilla Helsingissä.

– Se oli mahtavaa aikaa matkustella maailmalla 0-budjetilla.

Voileivillä rahoiksi
Jossain vaiheessa pariskunnan tiet kuitenkin erkanivat tytön matkustaessa USA:han ja Doronin palatessa Israeliin. Kaksi vuotta myöhemmin he tapasivat jälleen Thaimaassa ja päättivät jatkaa yhdessä. Varsin pian nuori nainen tuli raskaaksi, mutta ei olisi halunnut pitää lasta. Doron kertoo olleensa tilanteessa neuvoton ja ottaneensa viimein yhteyttä äitiinsä, joka oli todennut jokaisen lapsen olevan siunaus. Ja Doronin ollessa 19-vuotias syntyi Noah – tänä päivänä 20-vuotias nuori mies työskentelee Fafa’sissa.

Nuori perhe vuokrasi asunnon Tel Avivista meren ääreltä. Tällä kertaa Karavani ryhtyi tekemään voileipiä.

– Sain joka aamu ovelleni ison paketin tuoreita leipiä, joista valmistin aamupäivän aikana noin 50 voileipää; tonnikalaa, kananmunaa, naudanlihaa jne.

Valmistamansa tuotteet hän jakeli skootterillaan lähistön toimistoihin ja jätti ylimääräiset voileivät myyntitiliin läheiseen kioskiin. Tällä tavalla mies sai kokoon jo ennen puolta päivää yli 100 dollaria. Loppupäivän Karavani työskenteli telavivilaisessa musiikkiliikkeessä myyden CD-levyjä, Walkmaneja, kaiuttimia jne.

– Taloudellisesti pärjäsimme ihan mukavasti, mutta vaimolleni vaaleahiuksisena naisena oli hyvin vaikeaa asua Israelissa, aina oli joku iskemässä häntä rannalla tai viheltelemässä hänen peräänsä kadulla. Ja niinpä hän päätti parin vuoden jälkeen muuttaa takaisin Suomeen, mikä oli aikamoinen yllätys minulle – elämäni ja ystäväni olivat Israelissa.

Nils Holgersson mielessä
Karavaneilla oli siinä vaiheessa myös pieni tytär, ja lapset merkitsevät kaikkea Doronille, joten perhe muutti keväällä 2002 Suomeen.

Doron Karavani myöntää ymmärtävänsä suomea, mutta puhuminen on vaikeampaa harjoituksen puutteen johdosta. Englanninkielellä on kuitenkin pärjännyt hyvin, jopa ihmisten kanssa, jotka eivät myönnä puhuvansa sitä.

Ensimmäinen kontakti tänne Pohjolaan oli, kun Doron seurasi lapsena televisiosta Peukaloisen retket -animaatiosarjaa ja Nils Holgerssonin matkoja Lapissa.

– Lappi oli kuin paratiisi pienen pojan mielessä, hän naurahtaa muisteluilleen.

Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin Suomessa vielä huomattavasti sulkeutuneempaa elämää kuin tänä päivänä. Karavani kertoo tunteneensa itsensä ainoaksi ulkomaalaiseksi Helsingin kaduilla, vaikka täällä oli jo vanha juutalainen yhteisö.

Maahan tullessaan hänellä oli mukanaan 2000 dollaria, joita hän koetti lisätä paikallisella kasinolla siinä kuitenkaan onnistumatta. Seurauksena oli syvä masennus.

– Kysyin suurlähetystöstämme apua työpaikan löytämiseen, ja he ohjasivat minut Kalliossa toimivaan Pita Factoryyn, jonne kaikki israelilaiset maahanmuuttajat kuulemma päätyivät.

Paikan omistaja oli jemeniläinen, ja kun Karavanin juuret olivat Jemenissä, yhteinen sävel löytyi ja työpaikka aukesi.

– Olin iloinen saatuani töitä, tein falafel-taikinaa, paistoin pitoja. Mutta inhosin tuota työtä, koska se oli todella rankkaa. Taisin kestää vajaan viikon, ennen kuin otin lopputilin.

Siinä vaiheessa hän kertoo ymmärtäneensä, ettei voinut työskennellä toisen palveluksessa.

– Aloin ajatella jatkomahdollisuuksiani. Joko voisin opiskella suomenkieltä ja ottaa vastaan, mitä suomalainen yhteiskunta voi tarjota minulle – tai sitten voisin alkaa kehitellä omaa liikeideaa. Minua ovat aina kiehtoneet ihmiset, jotka ovat luoneet omaisuuden aloittamalla tyhjästä.

Gastronautti
Karavani kertoo palloitelleensa erilaisilla ideoilla, kunnes päätyi mielestään loistoideaan. Hän alkaisi toimittaa ruokalähetyksiä toimistoihin ja kotitalouksiin.

– Siihen aikaan ei tuollaista palvelua ollut, ainoastaan pizzaa oli mahdollista tilata kotiinkuljetuksena.

Nyt oli hyvä liikeidea, enää puuttuivat alkupääoma ja mahdolliset yhteistyökumppanit. Karavanin perustama Gastronautti sai 5000 euroa starttirahaa, joka oli tarkoitettu palkkoihin, ei siis muihin kuluihin.

– Muistan, kuinka kiertelin ympäri helsinkiläisiä ravintoloita myymässä ideaani esiteluonnoksen kanssa. Ja palaute oli mahtava, pelkällä kävelyllä sain kerättyä 20 000 eurolla mainoksia ruokalistaani. Sitten vaan graafikon pakeille ja esite painoon. Kilpailutin myös autokauppoja ja myin mainostilaa jakeluauton hankkimiseksi.

Näin Doron Karavani alkoi opiskella suomalaista liike-elämää. Kun Gastronautin ensimmäinen ruokalista jaettiin kotitalouksiin, kaikki päivälehdet ottivat yhteyttä seuraavana päivänä. Ja niin tieto uudesta yrityksestä ja varsinkin uudesta yritysmallista lähti leviämään julkisuudessa.

Gastronautti ajautui kuitenkin viisi vuotta myöhemmin, vuonna 2007 konkurssiin, koska liikeidea ei yksinkertaisesti ollut kannattava.

– Markkinoita tänä päivänä hallitsevat Foodora ja Woltin toimivat pitkälti samalla idealla, enkä usko heidänkään toimintansa olevan kannattavaa.

Viisi vuotta opettivat paljon yrityksen pyörittämisestä, ja tuota tietoa Karavani on pyrkinyt parhaansa mukaan hyödyntämään nykyisissä toimissaan ja välttämään samoja erehdyksiä.

– Valitsin yrityksen konkurssiin vedon ajankohdaksi heinäkuun juuri ennen lomakautta. Lähetin kaikki 12-15 työntekijääni kesälomalle ja kerroin ettei takaisin enää voinut tulla. Tietenkin hoidin heidän saatavansa eli he eivät joutuneet varsinaisesti kärsimään konkurssista.

Doron Karavani ihmettelee, kuinka helppoa konkurssin tekeminen itse asiassa oli. Hän kävi lakimiehen kanssa prosessin läpi, että kaikki meni määräysten mukaan.

– Usein ihmiset pelkäävät ja jopa häpeävät konkurssia, mutta sehän on vain bisnestä. Tavallaan se on myös iloinen tapahtuma, sillä sitä edeltävät vuodet ovat olleet todella rankkoja ja uuvuttavia, joten konkurssi on lopulta helpotus, ahdistus helpottaa.

Hesburger oli ollut kiinnostunut jo aikaisemmin Gastronautin toiminnasta, ja niinpä se osti liiketoiminnan itselleen konkurssin jälkeen kesällä 2007.

Eteenpäin eläväisen mieli
Gastronautin aikana Karavani pääsi sisälle ruokamaailmaan ja oppi paljon logistiikasta. Hän kertoo tarkkaan seuranneensa yhteistyökumppaneitaan, ravintolayrittäjiä, joista suurin osa oli maahanmuuttajia.

– Ihmettelin aina, miten he olivat tulleet alalle ja pärjänneet niin hyvin minusta varsin hankalalla tai jopa mahdottomalta näyttävällä alalla.

Doron Karavani kertoo kasvaneensa Israelissa street foodin keskellä, missä ruoka valmistettiin asiakkaan silmien edessä. Vaikka hän ei ollut työskennellyt ravintola-alalla, Doron Karavani ymmärsi, kuinka hyvin voisi tienata, jos saisi bisneksen pyörimään.

Eurooppaan levinnyt street food genre näkyi myös Helsingissä, joka kadunkulmassa tuntui olevan turkkilaisten maahanmuuttajien pitämä kebab-paikka.

– Mielenkiintoista oli, ettei kellään heistä ollut ravintoalan koulutusta. He olivat maahanmuuttajia, jotka tarvitsivat töitä. Kaikilla oli sama menu, kaikki näyttivät samanlaisilta, kaikilla samat hinnat, kaikki kopioivat toisiaan.

Karavani on aina tehnyt kauppaa ja ideoinut uusia tuotteita.

– Minulla oli haave, että jonain päivänä kehittämääni tuotetta jonotettaisiin, mutta minun itse ei välttämättä tarvitsi olla tekemässä sitä.

Konkurssin jälkeen Karavanilla oli vielä paljon yhteyksiä eri yrityksiin ja liike-elämän ammattilaisiin. – Olen positiivinen kaveri, enkä hanki vihollisia itselleni.

Konkurssin yhteydessä Karavaneille tuli myös avioero, joten kaikki oli aloitettava puhtaalta pöydältä.

Uutta yritystä ei voinut perustaa, ellei mukana olisi vakavaraisia rahoittajia, joten Doron Karavani tarjoutui ilmaiseksi töihin ystävänsä pienehköön pankkiiriliikkeeseen.

– Ehdotin, että tulisin heidän markkinointitiimiinsä, ja jos saisin kehiteltyä jonkun hyvän idean, sitten he alkaisivat maksaa minulle palkkaa.

Karavani kehitti pankkiiriliikkeen asiakkaille asiakaslehden, joka tarjosi erilaisia etuisuuksia lukijoilleen; edullisia hotelliyöpymisiä, alennuksia kelloliikkeistä, räätäliliikkeistä jne. Lehdestä tuli varsin kannattava mainosmyynnin ja erilaisten vaihtosopimusten ansiosta.

– Jopa minä sain lehden välityksellä itselleni räätälin tekemän puvun, Doron Karavani naurahtaa. – Uusia ideoita voi kehitellä, kun on vain kekseliäisyyttä ja halua kokeilla – ”thinking out of the box”.

Ilmainen työ vaihtui jo toisena kuukautena 3000 euron kuukausipalkkaan.

Falafel innosti
Doron Karavani myöntää kuitenkin inhonneensa työtä pankkiiriliikkeessä, koska joka päivä oli pukeuduttava pukuun. Toisaalta työympäristön ilmapiiri ei ollut kannustava, monet eivät arvostaneet myyntihenkilöstöä lainkaan.

– En todellakaan pitänyt ilmapiiristä. Kaikkea ohjaili rahamarkkinoiden käyttäytyminen, välillä oltiin iloisia ja seuraavana päivänä siipi maassa. Vaikka tein hyvää tiliä, etsin mielessäni ulospääsyä.

Samaan aikaan kun hän työskenteli pankkiiriliikkeessä, hän toi maahan ekologisia ostoskasseja mm. Stockmannille ja auttoi vaimoaan käynnistämään Esplanadille Ben & Jerry’s -jäätelömyymälän.

Falafel oli tuotteena tuttu Doron Karavanille jo Israelin ajoilta, mutta Helsingissä oli jo muutamia falafel-paikkoja – kuinka erottua kilpailijoista?

Siihen aikaan Vaasankadulla toimi varsinkin hippien keskuudessa suosittu Vegemesta, kasvisruokaa tarjoileva pikaruokapiste.

– Otin Vegemestan omistajaan yhteyttä ja kerroin haluavani käynnistää Vegemesta-pisteen franchising-periaatteella. Ja että tietäisin sopivan liiketilankin Pikku Roballa. Ehdotin myös, että voisin tuoda mukaan myös falafelit, jotka ovat myös kasvisruokaa. Omistaja piti ajatuksesta, ja niin avasimme Helsinkiin toisen Vegemestan.

Siellä Karavani antoi asiakkaiden maistaa kehittämäänsä falafel-taikinaa, joka sai välittömästi suuren suosion. Yhteistyö Vegamestan kanssa ei sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, ja Karavani tiesi pärjäävänsä paremmin omillaan.

Fafa’s näkee päivänvalon
Iso Roobertinkadulla toimi pieni puhelinkorjaamo, joka oli menossa konkurssiin. Doron Karavani päätti vuokrata tyhjenevän tilan.

– Tiesin liiketilan olevan keskellä Helsingin yöelämää, siis erinomainen ruokabisnekseen.

Muutaman palaverin jälkeen Karavani ja puhelinkorjaamon omistaja perustivat uuden yrityksen puoliksi. Yhteistyö kuitenkin kariutui jo ennen ravintolan avaamista, ja Karavanin myi osuutensa.

– Kun kaverit saivat uuden pikaruokaravintolansa auki, sen nimi oli Pita-Pita, eli he veivät minulta myös liikeidean. Mutta kuten arvasin, he eivät saaneet toimintaa kannattamaan, joten paikka oli seitsemän kuukauden kuluttua myynnissä 70 000 eurolla.

Doron Karavani keräsi ympärilleen tuntemiaan liikemiehiä, jotka jokainen lähtivät hankkeeseen mukaan 25 % omistusosuudella. Niin syntyi ensimmäinen Fafa’s Iso Roobertinkatu 2:een.

– Minä en todellakaan ole mikään kokki, mutta todella kekseliäs ja hyvin bisnesorientoitunut kaveri. Olen oppinut virheistäni, enkä aio toistaa niitä. Niinpä rakensin Fafa’sin ensimmäisen menun omien mieltymysteni pohjalta. Yksi yhtiökumppaneistani ehdotti tarjota myös halloumia pitan välissä, mikä minusta kuulosti oudolta.

Ja kun pikaruokapiste avasi ovensa, yllättäen halloumi-pitasta tuli suosituin vaihtoehto.

– Varsin pian tajusin, ettei kyse ollutkaan minun makutottumuksistani. Niinpä aloin laatia uutta listaa työntekijöitteni kanssa, ja me uudistimme ruokalistan jo viikon kuluttua avajaisista.

Yksi asia, jonka Doron Karavani on oppinut yrittäjäurallaan on, että kannattaa olla joustava ja mukautua uusiin tilanteisiin mahdollisimman nopeasti.

Helsingin Sanomat teki uudesta pikaruokapaikasta jutun, joka ilmestyi sunnuntaina, ja maanantaina oven ulkopuolella oli jo jono asiakkaita…

Viitisen kuukautta myöhemmin Karavani osti vanhan työantajansa, Pita Factoryn ja avasi samoihin tiloihin toisen Fafa’sin.

– Ideani oli alussa ympäröidä Helsingin keskusta Fafa’s -ravintoilla. Toimintaideana perustui edelliseen hintaan ja pieniin toimipisteisiin.

Strategialla jatkuvuutta
Ensimmäiset neljä vuotta laajentumisvauhti oli rauhallinen, yksi uusi paikka/vuosi. Karavani ei halunnut ottaa turhia riskejä vaan pelasi varman päälle.

Neljän vuoden kuluttua osakkaat tarkastelivat yrityksen tuloslaskelmia ja hämmästyivät, sillä kasvua oli joka kuukausi. Yrityksen jatkon kannalta tuli aiheelliseksi alkaa suunnitella kunnon strategiaa toiminnalle, niinpä omien ravintoloiden sijaan alettiin kehittää franchising-toimintamallia.

– Toiminta työntekijöiden kanssa oli ehkä kaikkein haasteellisinta, väkeä tuli ja väkeä meni. Suomessa on erittäin vaikea saada hyvää työvoimaa. Franchisingilla halusin myös antaa toimintamallin nuorille maahanmuuttajille. Meillä on tällä hetkellä 52 toimipistettä ja ennen koronaepidemiaa tämän vuoden tavoite oli avata 10 uutta pistettä Suomessa.

Hän huomauttaa, että toinen haasteellinen osa-alue on tietenkin tarpeeksi korkean laadun tarjoaminen asiakkaille.

Pitää olla hauskaa
Tänä päivänä Doron Karavni pyrkii olemaan puuttumatta päivittäiseen liikkeenjohtoon, siitä vastaavat palkatut ammattilaiset.

Kun ihmiset kääntyvät hänen puoleensa omien yritysongelmiensa kanssa, Karavani tekee heille kolme kysymystä: 1. Mikä on liikevaihtonne? 2. Kuinka suuri organisaationne on? 3. Millä vauhdilla te laajennatte toimintaanne?

– Varsin monet vastaavat, etteivät he laajene, jolloin kysyn vielä, kuka teidän toimitusjohtajanne on. Jos vastaus on, että yrittäjä itse, huomautan juuri siinä olevan ongelma, Doron Karavani kertoo ja huomauttaa: – Sinun on edettävä elämässäsi, paikoilleen ei pidä jäädä. Jos et enää nauti elämästäsi, tee jotain asian eteen.

Hän oli 10 vuotta Fafa’sin toimitusjohtaja, mutta uutuuden viehätys alkoi kadota ja työ muuttua puuduttavaksi. Siksi Karavani maksaakin nyt mieluummin toimitusjohtajalle palkkaa ja toimii itse hallituksen puheenjohtajana.

– Hyvän bisneksen tunnusmerkki on, että se on hauskaa! Raha on toki tärkeä, mutta se ei saa merkitä kaikkea. Voit syödä ravintolassa hieman kalliimpaa pihviä tai käyttää hieman kalliimpia kenkiä, mutta se ei saa olla elämän tarkoitus.

Älä pelkää epäonnistua
Doron Karavani on tänä päivänä mukana kaikkiaan kahdeksassa eri yrityksessä, jotka kaikki sivuavat ravintola-alalla. Hän haluaa hyödyntää niin kokemuksiaan kuin mainettaankin nuorien yrittäjien auttamisessa. Karavani on esimerkiksi osakkaana hiljattain Espooseen avatussa thai-ravintolassa.

– Se on mielenkiintoinen asia, sinun ei tarvitse tietää mitään thai-ruoasta, mutta voit olla osakkaana thai-ravintolassa sijoittamatta euroakaan – kunhan sinulla on vain innostusta ja halua.

Strategiamme on avata seuraavan viiden vuoden aikana 20 thai-ravintolaa Suomeen.

Doron Karavani kertoo mentoroivansa ja kannustavansa yrittäjiä. Hän haluaa nähdä näiden kehittyvän. Yrittäjän elämässä on paljon vapauksia, vaikka rahaa ei tulisikaan ikkunoista ja ovista.

– Puolet elämästä kuluu nukkumiseen. Entäpä toinen puoli? Mitä järkeä on olla toisen palveluksessa ja tehdä 8 tuntia päivässä jotain, josta ei pidä? Haluan kannustaa ihmisiä ottamaan uusi askelia kohti unelmaansa.

Karavani avasi jokin aika sitten kombucha -tehtaan kolmen naapurinsa kanssa.

– En pelkää yrittää, enkä pelkää epäonnistua. Vaikka et aina onnistuisi, voit kuitenkin oppia virheistäsi ja pyrkiä jatkossa parempaan. Ja tärkeää on, että sinulla hauskaa, nautit yrittämisestä.

Tiedonpuute hankaloittaa
Täytyy ymmärtää, että alku on aina hankalaa. Tulosta ei synny heti yrityksen alkumetreillä, vaan yrittäjältä vaaditaan pitkiä päiviä – ja pinnaa. Pitää myös osata päästää ajoissa irti, kun aika on kypsä. Löyhässä hirressä on turha roikkua. Yrittäjänkin on muistettava perheen merkitys.

Doron Karavani on istunut lukuisissa poliittisissa keskusteluissa esimerkkinä ulkomaalaisesta, jotka on tullut Suomeen, maksaa veronsa ja työllistää ihmisiä.

Yrittäjiksi haluaville ulkomaalaisille tarjotun järjestelmän ongelmana on, ettei kukaan seuraa, kuin tukieurot käytetään.

– Kolmen kuukauden kuluttua moni yritys menee nurin, koska yrittäjältä puuttuu tietoa. Pelkkä rahan syytäminen ei riitä, jos samalla ei kerrota verojärjestelmästä ja viranomaismääräyksistä jne. Ja aivan liian usein järjestelmää käytetään väärin hyväksi, Doron Karavani painottaa.

Kimmo Janas