Jokaista miestä kutsutaan Yksi tämän ajan seurakunnan suurimmista haasteista Suomessa on, että Suomen miehet saisivat näyn Jumalan valtakunnasta ja lähtisivät liikkeelle. Raamatun mukaan Jeesus Kristus on seurakunnan pää ja seurakunta ruumis (I Kor. 12). Ruumiissa ei ole yhtään turhaa osaa tai solua vaan jokaisella on tärkeä tehtävä kokonaisuudessa. Jokainen mies ja nainen on kutsuttu seurakunnan aktiiviseksi jäseneksi maailman laajuisessa lähetyskäskyssä, jonka Jeesus on meille antanut. Ruumiin jäsenten tulisi kuulla, mitä pää käskee tänään. Monien kristillisten työmuotojen aktiivisista toimijoista valtaosa on naisia. Tämä on luonnollinen seuraus myös seurakuntien sukupuolijakautumasta. Missä miehet luuraavat? -kysymykseen on varmasti etsitty monia syitä ja erilaisia vastauksia on tarjottu niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Kuinka paljon vahvempia olisivatkaan seurakunnat ja erilaiset kristilliset palvelutehtävät, mikäli niissä palvelisi nykyistä enemmän miehiä. Mikä muuttaisi tämän tilanteen? Miehiä tarvittaisiin lisää koko seurakuntasektorilla – lapsi- , nuoriso- ja vanhustyössä, rukouspalvelussa ja sielunhoidossa, tapahtumien tuottamisessa ja ylipäätään lähetystyön erilaisissa tehtävissä. Taivaallista ruokaa Lukiessani joitain vuosia sitten ICCC:n perustajan J. Gunnar Olsonin kirjaa Vapautettu business Jumala puhui minulle voimakkaasti. Olson kertoi katsoneensa uutislähetystä Sudanin nälänhädän uhreista ja Herra oli puhunut hänen sydämelleen: ”Tämä on seurakuntani tila”. Jeesus sanoo: Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen (Joh. 4 : 34). Hengellinen ruoka, josta Jeesus tässä kohtaa, puhuu tarkoittaa Isän tahdon tekemistä. Herra alkoi puhua myös minulle hengellisen ruuan, taivaallisen leivän syömisestä. Koin olevani aliravittu maallisen ja monin tavoin myös hengellisen yltäkylläisyyden keskellä. Tajusin eläneeni valtaosan koko kristillistä vaellustani aliravittuna ja toisinaan lähellä nälkäkuolemaa. Tarkastelin omaa kykenemättömyyttäni soveltaa Jumalan Sanaa käytännössä päivittäin. Oli aika katsoa vakavasti peiliin. Elämässäni alkoi muutosprosessi. Kuluneen muutaman vuoden aikana elämäni tärkein asia on ollut näyn saaminen Jumalan valtakunnasta. Tämän prosessin yhtenä seurauksena Jumala johdatti minua yhdessä vaimoni kanssa Healing Room –palvelutyön käynnistämiseen Suomessa. Olin kyllä vuosia rukoillut, että haluaisin olla Herran käytössä ja että voisin palvella Jumalaa yhdessä vaimoni kanssa, mutta hyvin vähän tein käytännössä ja hyvin vähän tuntui tapahtuvan. Jumala on myös avannut silmäni näkemään aliravitsemuksen ympärilläni. Tänään liian moni kristitty mies ja nainen elää arkeaan lähes syömättä! He ovat aliravitsemuksensa takia heikkoja, koska he eivät astu kutsuun, joka olisi Jumalan tahto ja suunnitelma juuri heidän elämälleen. Kaikki ruumiissa kutsutaan johonkin tehtävään. Työtä on paljon Suomalaisen seurakuntaelämän historia on valitettavan työntekijäkeskeinen, joka ei usein ole tarjonnut paljonkaan mahdollisuuksia miehille palvella erilaisilla lahjoillaan seurakuntaa ja olla mukana Jumalan valtakunnan työssä. Seurakuntalainen on varsinkin kirkon puolella monesti vain passiivinen palvelujen vastaanottaja – ei aktiivinen osallistuja. Tästä on muodostunut voimakas kulttuuri, joka on myös rakentanut linnakkeita vaihtoehtoista ajattelua vastaan. Liian moni innokas mies on myös tyrmätty, kun on hän on aikansa kysellyt paikkaansa Jumalan valtakunnan työssä. Mitä voisin tehdä? Perustehtäviä seurakunnalla on sanottu olevan vain kaksi kappaletta. Ensimmäinen on lähetyskäskyn toteuttaminen eli maailman evankelioiminen. ”Menkää ja tehkää opetuslapsia…” (Mark. 16 : 15 – 18) Toinen tehtävä olisi kasvattaa hengellisistä lapsista hengellisiä aikuisia eli opetuslapseuttaa heidät. Näiden päätehtävien alla onkin sitten valtava määrä erilaisia mahdollisuuksia ja tapoja toimia. Lahjat likoon Näkökulma palvelemisesta Jumalan valtakunnan työssä on usein kuitenkin hyvin rajoittunut. On selkeitä palvelutehtäviä puhujanpöntössä ja musiikin parissa. Sitten on muita sinänsä tärkeitä tehtäviä, joissa toteutuu seurakunnan jäsenten peruspalvelua. Laulukirjojen jakaminen, kolehdin keruu ja ovimikon homma kuitenkaan motivoivat harvaa pidemmän päälle. Syy tähän on ymmärtääkseni Jeesuksen antaman lähetyskäskyn DNA:ssa. Jumala on istuttanut meihin kaikkiin erilaisia luonnonlahjoja. Hän myös tahtoisi antaa meille hengellisiä lahjoja ja haluaisi, että lähtisimme liikkeelle. Mikäli palvelumme ei pidemmän päälle kosketa hukkuvia sieluja vaan rajoittuu ainoastaan ”uskovien viihdyttämiseen”, olemme ns. metsässä. Tässä moni pastori voisi myös katsoa peiliin. Missä on minun näkyni Jumalan valtakunnasta? Missä on näky oman kotikaupungin saavuttamisesta Kristukselle? Onko omassa seurakunnassasi miehiä, jotka vuodesta toiseen vain ovat reservissä, kun työtä ympäristömme hengellisessä kentässä olisi paljon ja työntekijöitä tarvittaisiin lisää? Tehtäviin valtuuttaminen Mies haluaa lähteä liikkeelle, valloittaa maailman ja vastata haasteisiin. Seurakuntien pastoreiden tulee luottaa ja valtuuttaa miehiä vastaamaan osakokonaisuuksista. Luottamuksen rakentamisen, vastuuttamisen ja valtuuttamisen kautta myös pastoreiden oma taakka kevenee muiden tehdessä työt ja pastorin työ voi suuntautua yhä enemmän johtamiseen, mentorointiin ja kasvavien uusien johtajien ohjaamiseen ja tukemiseen. Näin valtakunta alkaa edetä yhä voimakkaammin. Virheitä on myös sallittava – penkissä istuva ihminen tekee harvoin virheitä. Epäonnistuneesta kokemuksesta taikka pettymyksestä ei tule luoda ”lopullista totuutta persoonasta” eikä kannata masentua, vaan uskaltaa edelleen luottaa ihmiseen. Kulttuuri voi muuttua Edgar Schein on osuvasti sanonut: ”Kulttuuria ei voi muuttaa, mutta kulttuuri voi muuttua.” Arjen pienet teot ovat avain uuteen. Tämä pätee työelämässä, seurakuntaelämässä ja perheen sisäisissä asioissa. Lähetystyön ja herätyksen historiassa pienet arjen teot ovat usein olleet alku valtaville tapahtumille. Älä aliarvioi tai halveksu pienten alkujen päiviä omassa elämässäsi. Seurakuntiemme kulttuurin arkea tulisi olla rohkaiseva ja kannustava ilmapiiri, joka mahdollistaa avoimen ja vapautuneen prosessin seurakuntalaisten kasvulle kohti hengellistä aikuisuutta ja vanhemmuutta. Meidän on luotava toivon näköaloja puheellamme ja menneistä epäonnistuneista yrityksistä voidaan oppia. Lähetystyön ja herätyksen historia avaa innoittavia kertomuksia mielin määrin. Jokainen sukupolvi tarvitsee oman herätyksensä ja kaikkina aikoina on tarvittu rohkeita sytyttäjiä, jotka ovat sytyttäneet massoja Jumalan liikkeeseen vastustajista huolimatta. Jumalan suunnitelmat suuressa ja pienessä mittakaavassa Eräs lähetystyön pioneereja William Carey herätti aikoinaan pastorien kokouksessa Englannissa kysymyksen jokaisen kristityn vastuusta lähetyskäskyn toteuttamiseksi. Paikalla ollut pastori esitti hänelle kommentin: ”Nuori mies, istukaa alas. Jumala ei tarvitse sinun apuasi eikä minun – meidän Jumalamme on suvereeni kaikkivaltias Jumala ja hän voi toteuttaa tahtonsa ilman meitä.” Kumpikin näistä miehistä oli oikeassa. Jumala ei todellakaan tarvitsisi ketään meistä – hän voisi näin tahtoessaan toteuttaa maailman evankelioimisen itse suvereenisti. On kuitenkin valtava ero niiden kahden todellisuuden välillä, mitä Jumala voisi tehdä ja mitä ja miten Hän Raamatun mukaan on päättänyt tehdä eli käyttää meitä vajavaisia ihmisiä palveluksessaan. Vahingollista ajattelua kiertyy myös nuorison korviin. Julistuksessa on uskon vanhurskauden pohjalta pesiytynyt ns. ”Sinun ei tarvitse tehdä mitään” –mantra, joka on väärinymmärrettynä ja julistettuna passivoinut lähes kokonaisia sukupolvia. Työ jatkuu loppuun asti Raamatun lehdiltä ei löydy yhtään kehotusta meille kristityille jäädä passiivisiksi sivustaseuraajiksi missään historian vaiheessa. Meitä ei myöskään kehoteta linnoittautumaan omien seurakuntiemme sisäpuolelle ja ilmoittamaan toiminnastamme lähinnä paikallislehdissä. Meitä kehotetaan yksiselitteisesti tekemään työtä maailmassa niin kauan kun päivä on eli loppuun asti. Kerran tulee yö, jolloin ei enää voi työtä tehdä. Jeesus ja apostolit näyttivät esimerkin, jota seurakunnan tulisi seurata. Jumala ei anna meille hengellisiä kokemuksia ja lahjoja ainoastaan meidän kristittyjen omaksi iloksi. Voimme toki iloita kokemuksista, koska rakastamme Jumalaa, rakastamme myös Hänen hyviä tekojaan. Vaikka meillä olisi kaikki armolahjat ja olisimme täysin parantuneet, olisimme kuitenkin poissa Jumalan suunnitelmasta, mikäli emme lähtisi liikkeelle sinne, minne Hän meitä kutsuu. Markku Laitinen